Urheilija ei tervettä päivää näe?

Kun innostun jostain, sitä mennään 110 lasissa. Puhutaan harrastamisesta, intohimoista, elämäntavasta ja addiktoitumisesta.

Perjantai-illaksi on ihan turha ehdottaa mitään, sillä silloin on talvikaudella sake-vuoro Areenalla. Treenien aikatauluttaminen uusiksi harmittaa ja treenin keskeytyminen ärsyttää. Ymmärrän että suurinta osaa ihmisiä ei mun kiipeilyharrastus kiinnosta pätkääkään, mutta silti mieleni tekisi puhua kiipeilystä niillekin, jotka sitten peittelevät haukotustaan. Fanaattisesti ylistän joogan hyviä vaikutuksia lähes jokaisessa sopivassa tilanteessa. Pitäisköhän mun lopettaa joogasta puhuminen samoin kuin oon yrittänyt hillitä myös kiipeilystä puhumista?

Mitä tein viime viikolla? Kiipesin sen ja sen reitin, joogasin sen ja sen setin, mutta mitä muuta mä tein? Tapasin hyvän ystäväni illallisen merkeissä, kävin töissä ja no... tein siellä... töitä. Ai niin ja virkkasin parissa illassa 10 lippapipoa.

Kesäkuussa kuluvaa vuotta päätin uutena harrastuksena opetella virkkaamaan. Viikonloppuna tuli virkattua näitä lippapipoja 10 kappaletta. Heikille oon virkannut jo kolme lähetyspipoa. Pikkuveljelle ei sen sijaan kelvannu, on kuulemma liian hippi-tyyliä.

Turha väittää vastaan, mä nautin liikunnasta ja tekemisestä. Kun merkit on ilmassa, on pakko myöntää: olen jollain tasolla addiktoitunut liikunnasta. Kyse ei ole vastentahtoisesta addiktoitumisesta, mutta myönnän, että jossain määrin viehtymykseni liikkumiseen rajoittaa ja kaventaa muuta elämääni. Tosin en koe sen haittaavan elämääni mitenkään - päinvastoin tunnen olevani onnellinen, että ylipäänsä voin kiivetä, voin harrastaa, voin valita tehdä jotain, mistä tulee hyvä fiilis. On aika paljon ihmisiä, jotka eivät voi sanoa samaa. Ja perjantaivuoro Areenalla on parempi kuin perjantaipullo. Itse määrittelisin oman suhteeni liikuntaan elämäntavaksi. Myönnän kuitenkin ärsyyntyväni, jos en pääse liikkumaan, sairastun flunssaan ja harmittaa.

Etymologisesti addiktio - addicere - tarkoittaa itsehallinnan heikentymistä. Addiktio on riippuvuus, jonka taustalla on tietty käyttäytymishistoria: emme synny addiktoituneina, mutta oma intentionaalinen toimintamme vaikuttaa addiktioiden syntymiseen. Mutta onko oman intohimon toteuttaminen pakonomaista tai tahdonheikkoutta ilmentävää toimintaa? Tässä kohtaa on hyvä lisäksi erottaa myötä- ja vastentahtoisuus toisistaan. Voiko myötätahtoinen toiminta olla addiktionomaista? Milloin vapaudesta valita tuleekin vapauden rajoite - pakko? Ja milloin addiktiosta tulee toimijaa itseään vahingoittavaa toimintaa ja vastentahtoista? Palkkio nyt vai myöhemmin? Onko tärkeämpää se parin tunnin sessio tänään vajaakuntoisena, jonka seurauksena on pahimmillaan treenin katkeaminen viikoiksi tai kuukausiksi? Liikunta-addikteilla selkein merkki on jatkuvat vammautumiset  - sanonta "urheilija ei tervettä päivää näe" tiivistää asian aika hyvin.

Tunnistan itsessäni paljon ristiriitaisuuksia. Kiipeilen, koska nautin kiipeilystä. Tällöinhän ei pitäisi olla mitään suorituspaineita? Silti se nautinto tuntuu karkaavan aina himppasen kauemmas - hieman vaikempien muuvien suorittamiseen, vähän jännittävämpiin reitteihin. Ja koen tarvetta kehittää itseäni lisää. Toki eihän itsensä kehittämisen pidä olla mitenkään vastenmielistä, päinvastoin, itselläni on paljon motivaatiota ja syitä kehittämiselle ja kehittymiselle. Määrätietoinen itsensä kehittäminen palkitsee, tulee hyvä fiilis. Se ajaa tavoittelemaan aina vähän tiukempaa muuvia, pienempää otetta, jossa pysyy, dynoa, joka onnistuu. Ja nauttimaan niistä hetkistä, jolloin voin toteuttaa intohimoani.

"Niin siis sähän tietysti haluat olla se kunkku, joka tulee kalliolle ja kiipee ihan mitä haluaa!" totesi Heikki, kun sanoin, että nyt alotetaan maksimivoimajakso.

Joogaa päivittäin. Kehossa on tapahtunut paljon positiivisia muutoksia, liikkuvuus on lisääntynyt sekä säryt ja kivut vähentyneet. Hyvä fiilis ja haasteiden tuomat onnistumisen tunteet motivoivat - niin joogassa kuin kiipeilyssä.