City of Rocks

Amerikkalaiseen small talk -tyyliin meiltä jatkuvasti udeltiin mistä me ollaan ja mihin ollaan menossa. No me ollaan menossa Idahoon. "Teidän täytyy mennä City of Rocksiin!", "Aiotteko mennät City of Rocksiin?", "Aah - City of Rokcs - se on mahtava paikka, ootte varmaan menossa?". No tarviikohan sitä enempää enää mainostaa?

Voisko muuten kiipeilymestalla olla enää paljon houkettelevampi nimi: City of Rocks? Nimi on aika komea, mut pitkälle lähestyttäessä se on vaan sitä korkeaa tylsää keltaista hiekka-aavikkoa kuivine puskineen. Ja kun paikan päälle kurvaa, on edessä kauniit kalliomaisemat ja mielenkiintoista graniittia.

Paikallinen ja geologinen historia
Koska paikan historia on niin mielenkiintoinen, aion yrittää lyhyesti jakaa jotain highlighteja. Paikan geologinen historia juontaa melko pitkälle ja Citystä löytyy itseasiassa maailman vanhinta pinnallista graniittia. Ja lisäks tietty vähän nuorempaakin, sellasta 25 miljoona vuotta vanhaa.

Eroosio ja mekaaninen kulutus muotoili graniittia, mutta syy graniitista löytyville isoille kahvoille (chicken head - kuva alla) onkin mielenkiintoisempi. Vuosimiljoonien saatossa kiveä kuluttava vesi on saanut kivessä olevan rautaoksidin nousemaan kiven pinnalle, joka on sitten patinoitunut aurinkoisille syrjille. Varjoisilla ja kosteilla kivensyrjillä muhiva jäkälä on sen sijaan estänyt patinan syntymisen. Patinakerros kiven päällä suojaa mekaaniselta kulutukselta ja eroosiolta ja näin patinoitumaton pinta kuluu patinoituneiden kohtien ympäriltä. Tällä tavoin kiveen muodostuu isojakin kahvoja, erikoisia muotoja, "huecoja", vähän niinku sellasia isoja poketteja (taitaa nimitys hueco tulla Hueco Tanksista?).

City of Rocksin graniitilta löytyy mielenkiintoisia muotoja, hyviä halkeamia ja kunnon kahvoja.

No se siitä geologisesta historiasta. Cityn historia on 1800-luvulla ollut verinen ja jos jaksat lukea vähän pidemmälle, yritän referoida lyhyesti myös Cityn merkitystä Yhdysvaltojen nuoressa kiipeilyhistoriassa ja miten se heijastelee kiipeilykulttuurin muutoksia.

City of Rocks oli aikoinaan tärkeä maamerkki ja risteyskohta California Traililla, kun eurooppalaiset immigrantit siirtyivät hiljalleen kohti länsirannikkoa 1840-1860 -luvuilla. 1850-luvulle asti alue oli vielä virallisesti osa Meksikoa ja myöhemmin Utahin territoria. Kiireisimpänä vuotena 1862 Cityn kautta on kulkenut yli 52000 ihmistä. Määrä ei ole vähäinen, sillä sehän tekee keskimäärin yli 140 ihmistä per päivä!

City on kuitenkin vanhaa Shoshone-alkuperäiskansan aluetta. Immigrantit jäivät monesti yöpymään Cityn Circle Creekiin, eli kivien ympäröimään pieneen laakson tapaiseen. Tämä oli tietysti oiva paikka Shoshoneille käydä välillä lahtaamassa valkonaamoja, tapaukset päätyivät välillä lehtiin asti, vaikka virallisista asiakirjoista käykin ilmi, että usein alkuperäisasukkaat menettivät enemmän henkiä kuin valkoiset. Vuoteen 1877 mennessä tosin intiaanit oli häädetty alueelta, jolloin ensimmäinen kauppa avattiin läheiseen Almoon mormonien asuttaessa alueen.

Cityn kiipeilyhistoria
Cityn vanhinta kiipeilyhistoriaa ei tarkkaan tunneta, ihmiset eivät tikkailleet, ei kirjoitettu topoja, ketään ei kiinnostanut, kiivettiin huvikseen tai harjoitteluna isoimmille jutuille, kiipeilyn etiikka ja säännöt oli aika erilaisia mitä nykypäivänä. Lyhyiden reittien greidaaminen, saati nimeäminen, oli niin naurettava ajatus, ettei sellaista kukaan edes ajatellut.

Cityssä kiipeiltiin jo aktiivisesti 1960-luvulta alkaen, aktiiveihin kuului muun muassa standardsetteri Greg Lowe (perustanut esim. Lowe Alpinen ja kehittänyt ensimmäisiä camuja), joka kiipesi 60-luvulla useita .11 -reittejä, mahdollisesti koko Yhdysvaltojen ensimmäisen 5.11 reitin nimeltä Crack of Doom (11c ~ 6c+). Ja tarvinneeko mainita, että kotitekoisilla varmistusvälineillä ja alkeellisilla kiipeilykengillä. Modernin boulderoinnin isäksiksin kutsuttu John Gill kuului myös Cityn-kävijöihin.

Cityssä vierailtiin ahkeraan lähiosavaltioista ja 70-luvulle tultaessa paikan kräkit oli käytännössä jo koluttu loppuun ja suurimmalta osalta reiteistä ei ollut varsinaisia ensinousijoita. Ne reitit vaan oli ja möllötti, niitä kiivettiin, eikä ollut suurtakaan merkitystä kuka kiipesi ensin. Vain isoilla vuorilla ja korkeilla seinillä oli merkitystä. 80-luku toi mukanaan uuden sporttikiipeily-sukupolven. Kun lähes kaikki mahdolliset halkeamat oli jo ensinoustu jäi aktiivisimmille ja innokkaimmille jäljelle vain Cityn "tyhjät" feissit.

1986 sporttikiipeilyn pioneeri Tony Yaniro muutti Kaliforniasta Idahoon, lähinnä pakoon kiipeily-yhteisön kanssa syntyneitä ristiriitoja, jotka johtuivat juurikin perinteisen kiipeilytyylin hylkäämisestä ja siirtymisestä kohti modernia sporttikiipeilyä. Yaniro teki Cityssä useita ensinousuja, joihin kuuluu esimerkiksi 5.14a (8b+) halkeama Boogeyman ja pulttasi ahkerasti reittejä ylhäältä alaspäin. Monia sporttikiipeilyn pioneereja, jotka pulttasivat köydessä roikkuen ja kirjoittivat oppaita, pidettiin lähes pettureina ja osa vastarintaan käyneistä myös choppailivat pultteja reiteiltä, jotka olisivat muutenkin varmistettavissa.

Jossain vaiheessa pultteja asenneltiin jo porakoneella (ensimmäisenä reitti Power Tools 5.12b). Sittemmin porakone lauloi välillä vähän innokkaamminkin synnyttäen kiveen keinotekoisia otteita ja kiinnittäessä kahvoja läheiseen Castle Rocksiin kiipeilykilpailua varten. Arvata tietenkin saattaa millaisen hiekkamyrskyn se tempaus nostatti.

Vuosina 1987-1990 City oli se paikka ja uusia reittejä, etenkin sporttireittejä, syntyi vauhdilla. Paikka houkutteli niin kotimaista kuin kansainvälistä kiipeilyeliittiä paikan päälle. 1988 perustettiin City of Rocks National Reserve ja 90-luvun alkupuolella silloinen ranger Maura Longdon kielsi pulttaamisen alueella kokonaan.

Pulttauskielto ja Reserven laittamat paikalliset kiipeilykiellot saivat aikaan Cityssä suvantovaiheen ja silloiset aktiivit siirtyivät muille läheisille kallioille. Joitakin sektoreja, kuten Twin Sisters, on suljettu muun muassa vedoten syihin, että 1800-luvulla immigrantit ovat jättäneet "akselirasvamerkkejä" vierailustaan ja näiden suojelemiseksi tällaisilla alueilla ei saa kiivetä. Kuitenkin National Park Service on itse todennut, että esimerkiksi Twin Sistersillä moisia merkkejä ei ole, sillä seurauksella, että The Access Fund on nostanut asiasta tuloksettomasti syytteen.

Uusien reittien kehittäminen on tätä nykyä siirtynyt pääasiassa läheiseen Castle Rocksiin, mutta joitakin ensinousuja on Cityssä edelleen nähty, joskin monimutkaisen lupaprosessin lopputuloksena. Tällä vuosituhannella on puiston puolelta jopa uusittu ankkureitakin climbing ranger Brad Shillingin toimesta.

Cityn suosiosta kuitenkin kertoo se, että viikonloppuisin ja sesongeilla leiripaikka pitää varata hyvissä ajoin etukäteen, sillä vain moukan tuurilla voi korkeasesongilla saada itselleen leiripaikan varaamatta. Utahin ohella City on meillä listalla paikoista, joihin täytyy vielä päästä uudelleen.

Meikäläinen harjoittelee taas palikoiden kanssa Practice Rockilla reitillä First Lead 5.6. Ylhäällä ei ollut ankkuria, kuten ei monella muullakaan reitillä, joten kävelimme möhkäleen päälle tarkastelemaan millä tavoin sinne saa hyvän yläankkurin, ylhäällä kun ei ole puita ym. mihin voisi tarvittaessa ja hätätapauksessa ankkurin tehdä, jos ei muualle saa. Luonnollisia ankkureita on tullut tehtyä aika vähän, joten sai taas hyvää harjotusta. Helppoja reittejä olis riittänyt Cityssä, mut meikäläistä hidasti yläankkurien puuttuminen yhdistettynä siihen että pahimmillaan alaskävely (tai -kiipeily) reitti saattoi olla jopa greidiä 5.5 (eli suomi 4/V-)!

Heikki ja Fred Rasmussen 5.8. Halkeama oli nami, mut ihan liian lyhyt! Tämä reitti ei toppaa ylös, joten hyllyn päältä löytyi pulttiankkuri.

Ja kännykästä löytyi vielä yksi kuva Citystä. (Kun puolet digijärkkärin fotoista hävisi siirtäessä niitä koneelle. File Recovery löysi ne - vaurioituneina. Täytyy kiikuttaa muistikortti jollekin tosinörtille.)