Korsikan graniittia

Oikeastaan ainoa syy siirtyä Sardiniasta Korsikan saarelle oli se, että paluu Ranskan mantereelle lyheni lautalla puoli vuorokautta. Heikille vanhana merikarhuna asialla ei olisi niin väliä, mut 18 tuntia huonovointisena kannella kököttämistä ei houkutellut meikäläistä. Ja nyt kun kerran ollaan saarille tultu, niin eiköhän se Korsika mahdu samaan pakettiin.

Korsikan valloitus aloitettiin yöpymällä kaksi yötä camping-alueella Porticciossa Ajaccion kupeessa. Mitä enemmän campingilla on tähtiä, sitä hirveämpi mesta. Villi leiriytyminen on enemmän meidän juttu, mut kaikkialla se ei vaan ole niin helppoa.

Graniitin hyväilystä onkin sitten jo aikaa ja päätimme lähteä Rocher des Gozzille ottamaan vähän tuntumaa. Aamupäivästä aurinko porotti täydeltä taivaalta ja hellettä pukkasi päälle. Laiskoina sporttikiipeilijöinä päätimme aloittaa tutustumisen le petit Gozzilla: sektorille on 15 minuutin patikka ylämäkeen, kun itse Gozzille lähestyminen kestää vähintään 50 minuuttia ylämäkeen. Helteessä ja paahteessa kannattaisi olla ajoissa liikenteessä...

Le petit Gozzin graniitti oli pyöreää ja karheaa, suht voimallista kiipeämistä, vaikkakin helppoa. Parin helpon lämpän jälkeen tikattiin pari alakutosta alkajaisiksi.

6a+ le petit Gozzin punaisella graniitilla.

Le petit Gozzi ei herättänyt kummempaa innostusta ja päätimmekin lähteä heti päivän päätteeksi Restonican laaksoon. Täytyy myöntää, että laakso on huikean upea, joten turistien määrä näin off-seasonina ei ole mikään yllätys.

Restonican maisemia nimettömältä sektorilta.

Seuraavakin aamu valkeni kirkkaana ja helteisenä. Nyt oltiin liikkeellä kohtuulliseen aikaan. Lähestymiset sektoreille on 0-20 minuuttia. Valitsimme sektoriksi PGHM:n, josta löytyy paljon kutosta. 20 minuutin lähestymiseen kului kutakuinkin siinä 2-3 tuntia, helteessä ja ylämäkeen, eikä me koskaan löydetty sitä sektoria. Voi sanoa, että molemmilla oli aikamoinen tatti otsassa, kun haahuilimme tien yläpuolella tiheässä pisteliäässä pusikossa, josta paikoin sai helpotusta boulderoimalla järkäleiden ylitse. Lähestyminen alkoi saamaan jo hieman vaarallisiakin piirteitä, mut tässä vaiheessa ei kauheasti kiinnostanut lähteä takaisinkaan, koska paluu ei olisi sen helpompaa. Välillä meikäläistä piti työntää takapuolesta ylöspäin, kun nouseminen iso päiväreppu selässä pyöreällä kaltsilla alkoi käymään rankaksi. Köysi kuitenkin pysyi vielä repussa. Täytyy vielä tähän mainita, että Heikillä oli mukavasti repussa lisäpainona trädiräkki.

Lopulta törmäsimme korkeaan kiveen ja vasemmalla kiilteli muutama pultti. Pieni helpotuksen aalto vyörähti ylitse. Taistelimme pusikon läpi istumaan kivelle ja tutkimaan topoa. Toposta löytyy kuva yhdeltä reitiltä kalliolla, mutta ei mitään tietoa sektorista tai sijainnista. Tosin tällä kalliolla pultattuja reittejä ei ollut kuin kaksi plus se valokuvan reitti. Ihmetys oli aikamoinen ja se tatti alkoi nousemaan uudelleen.

Topokonsultaatiota parin tunnin haahuilun jälkeen. Missä hitossa me ollaan!?

Päätin vielä kahlata piikkipusikossa pienen matkan länteen ja nyt silmiini osui oikea pulttiviidakko ja reitin nimiä! Huutelin Heikin mestoille ja lyhyen topokonsultaation jälkeen paikallistimme itsemme Sorbellun kolmossektorille. Kyseiseltä sektroilta kulkee polku PGHM:lle itään, mut me ei koskaan löydetty sitä polkua, eikä liioin risteydytty sen kanssa, vaikka kaiken järjen mukaan näin olisi pitänyt jossain vaiheessa tapahtua. Ajattelimme nyt kuitenkin tsekata Sorbellun kakkossektorin.

Tuntien päätön hoipertelu pöpelikössä oli vienyt kummasti mehut. Onneksi olin kerrankin varautunut kunnon eväin ja retkikeittimellä, joten pöperöt keittimeen. Sektorilla ei löytynyt lainkaan varjoisaa paikkaa ja olin tietysti unohtanut aurinkorasvan autolle. Kääräisin repun sadesuojasta hartioille suojan. Kuka vaan voi kelata miltä tuntuu vältellä palamista mustan sadesuojan kanssa....

En haluaisi kauheasti suolata Korsikan pientä kiipeilyskeneä, mut täytyy sanoa, että Sorbellun pultitus oli vähintäänkin erikoista ja epäloogista, ainakin niillä parilla hassulla reitillä, jotka kiipesimme. Meillä oli paukut lähestymisen jälkeen niin vähissä, että yhden 5+:n ja yhden 6a+:n pakkien jälkeen häivyimme päät painuksissa autolle kyräilemään.

Sorbellu & anonyymi yläköysittelijä.

Jostain kumman syystä olimme onnistuneet palautumaan aamupäivästä ja iltasella päätimme lähteä katsastamaan L'ortalen reittejä. L'ortale on vähän kuin paikallinen Käärmekallio, paitsi että tienposkessa majailee sektori Marche à l'ombrella muutama reitti välillä 6a-7a. Tällä kertaa lähestyminen tapahtui vähän mukavammin.

Iltakiikuille otettiin lähestyminen vähän toisella taktiikalla. Kuvassa näkyvältä feissiltä tikattiin iltapaloja.

Sektorilta löytyy just sellasta krimppihirviötä, teknistä, jalkatyötä ja tasapainoilua, jota ei kiipeä kukaan muu kuin hullu suomalainen. Mut kivi sammaloituvine pintoineen oli kuin suomi-graniittia ja sai hetken tuntemaan koti-ikävää.

Siitä lähti aperitiiviksi Acqualina 6a ja illalliseksi Scurnachjione 6c+, jonka kruksimuuvin tuli Bruno meille lämppärikseen näyttämään, aikansa seurattuaan kamppailuamme kruksissa. Reitti on hyvin pultattu, mut järjettömän kuumottava hintsuine otteineen, pitkine venytyksineen ja ahdistavalla tasapainoilukruksilla. Reitti kulkee hieman släbihtävällä seinällä, jossa otteet on paria alun ja lopun kahvaa lukuunottamatta pieniä listoja. Reitti on siinä ja siinä, että vois sanoa sen olevan morpho, meikäläisen varrella ylettyy juuri ja juuri sormenpäistä hivuttamalla otteisiin kruksissa ja vielä kruksin jälkeen piti löytää oma beta neljännelle pultille nousemiseen. Mut kaikessa kammottavuudessaan reitti on kuitenkin turvallinen ja fiilis oli katossa tikin jälkeen. Tien läheisyys nosti taas paineita, kun saa yleisöä suoritukselleen. No ajattelin, et jos ei mee, niin saavat sit kattella, kun meikäläinen ottaa lennot. Kyllä ne jalat taas alko kruksin jälkeen vähän tanssia polkkaa, mut onnistuin kokomaan homman kerrankin kasaan ja ankkuri kilahti. Heikki otti samalta feissiltä jälkiruuaksi vielä Tacculata 6b:n, jossa kruksi oli mun harmiksi niin morpho, että viereinen 6c+ oli tähän verrattuna helppoa kuin lapsen lyöminen.

Heikki ja Scurnachjione 6c+.

Viimeisenä päivänä ennen Nizzan lauttaa tsekkailimme vielä Bastian seudun kalkkikiveä Les Antennesilla, mut aikamme rimpuiltuamme päädyimme lopulta biitsille ottamaan aurinkoa.

Meikä tutkailee Spiderman 6c+:n alun kruksia.

Ja siitä lähti taas kahva.

Siinä se ote on, kahdessa piississä.

Hipelöin vielä seuraavia otteita ja muuveja. Otteen murtuminen tosin tarkoittaa, että kruksimuuvissa otteiden väli on nyt kasvanut noin 40 sentillä ja veikkaan, että greidi pompsahti  seiskoille.

Tsuumailin vielä lipan kahvoja. Lopun nykäisy ankkurille vaikutti helpolta, joten tyydyin hahmottelemaan kruksia. Vaikken olisi hajottanut otetta, tätä reittiä olisin tuskin yhdessä sessiossa kesyttänyt.

Heikki trädittää Antennesin ainoaa halkeamaa, Friend sex 5:ta.

Kivi kengässä ei tee gutaa.

Back on the route. On-sight ja eka kalkkikiviträdi.

Utelias yleisö ei tällä kertaa luonut paineita, eikä niitä kauaa jaksanu meikäläisten touhut kiinnostaa.

Les antennesin maisemia.

Korsikan "salainen" helmi. Jos onnistut törmäämän johon kuhun Bastian 25 kiipeilijästä, niin saat koordinaatit tai oppaan mestoille. Meikäläiselle vielä liian tiukkaa (huom positiivissävytteinen 'vielä'), mut jos napsit seiskoja lämppäriksi, niin täällä riittää tekemistä. Ja "salainen", koska maanomistaja sietää kiipeilijöitä, mut ei halua paikasta julkisia topoja. Paikkaa ilman koordinaatteja tosin ahkerasti mainostetaan kuvien kera topossa. Kivi oli aika samanlaista kun Isilissä, mut kun huomioidaan, et Korsikassa kourallinen kiipee kaseja, niin ehkä ne reitit ei heti kulu pois.