Iso pyörä pyörähtää

Ihmisen elämässä on hetkiä, jotka rajaavat elämän elämään ennen hetkeä ja elämään sen jälkeen. Yleensä nämä hetket vievät ihmisen syvään kriisiin, jossa elämä mullistuu perin pohjin. Arvomaailma ja maailmankatsomus voivat muuttua radikaalisti. Läheisen kuolema, vakava sairaus tai ero voivat olla esimerkiksi tällaisia hetkiä. Hetkestä syntyy pitkällinen prosessi, jonka jälkeen koetaan, että oli elämä ennen ja elämä nyt.

Olen itsekin kokenut tällaisen syvän kriisin läheisen, perheessäni tapahtuneen, kuoleman kautta. Menetin läheisen lisäksi hyvin paljon enemmän. Ja koska olin vasta aikuisuuden kynnyksellä, mulla oli hyvin vähän työkaluja asioiden prosessoimiseen.

Mun toinen selkeä hetki elämässä, joka jakaa mun elämän ennen ja jälkeen, on se hetki, kun rakastuin kiipeilyyn. Syy miksi nostin esille aiemman kriisikokemukseni, on yksinkertaisesti se, ettei lukijat heti ajattelisi, että ”ai kiipeily elämänjakajana, just, onpa lapsellista, mitä sekin elämästä tietää, pumpulissa kasvanut”. Kiipeily on onneksi positiivinen kokemus, mutta se on aiheuttanut aivan yhtä lailla henkistä kriisiä – radikaalia arvojen muokkautumista ja maailmankatsomuksen avartumista. Enkä tarkoita vain kiipeilyä kiipeilynä, vaan kaikkia sen monimuotoisia aspekteja, joista useimmat koskettavat henkisellä tasolla. Moni kiipeilijä tietää mistä puhun, mutta sitä on vaikea selittää muille. 

Koen että muutosprosessi on edelleen käynnissä. Tietysti muutos ja kasvaminen ovat elämänmittaista, mutta tunnen olevani vielä sen hetken sisällä – en ole vielä elämäni kappaleessa ”jälkeen”. Pitkän Euroopan-reissumme jälkeen olen ollut stagnaattisessa tilassa. Pysähtynyt ja paikoillaan. Etsinyt oikeita kysymyksiä. Pohtinut erilaisia kysymyksiä. Olen todennut, että tämä ei ole elämä, jonka mä olen tilannut tai jota mä olen halunnut. Ei ainakaan enää. Vaikka kiipeily vie mun elämästä ison siivun ja antaa siten elämääni paljon iloa, on kaikki kiipeilyn ulkopuolella jähmettynyttä. Mä kaipaan elämääni dynaamisuutta, eloisuutta, kasvua ja uuden oppimista, myös kiipeilyn ulkopuolella. Tai oikeammin mä haluan, että mun elämä on yksi iso kokonaisuus, ettei ole elämää kiipeilyn ulkopuolella, vaan että kaikki on tasapainossa ja harmoniassa.

Tänä kesänä käännän elämässäni taas uuden lehden. Jään alkusyksystä opintovapaalle kahdeksi vuodeksi ja aloitan kasvatustieteen opiskelun avoimessa yliopistossa. Valitsin avoimen, sillä olen auttamattomasti myöhässä mistään hauista ja toisekseen avoin yliopisto tarjoaa joustavuutta: voin opiskella kurssini etänä ollen juuri siellä missä haluan ja voin aikatauluttaa oman elämäni täysin joustavasti – on vapautta ja vapauden kautta olen itse vastuussa omasta oppimisestani. Tämä tyyli sopii täysin mulle.

Olen kohta lukenut jo läpi toisen kurssikirjani ja tunnen kuinka iso pyörä on taas pyörähtänyt käyntiin. Mun hartioille kasautunut paine on tipahtanut. Helpotus ja innostus omasta tulevaisuudesta tuntuvat koko kehossa keveytenä. Kasvu ja oppiminen – miten osuvaa mulle juuri tässä hetkessä. Nuorempana en olisi osannut pohtia näitä teemoja yhtä syvällisesti, toki kymmenen vuoden kuluttua voisin sanoa samaa itsestäni.

Nyt alan valmistautumaan kesälomaan. Transit hinattiin parisen viikkoa sitten korjaamolle kytkimen hajotessa ja sitä ennen hajosi EGR-venttiili. Siispä Veholta on tulossa mukava kesäbonus. Lisäksi suunniteltu lähtö Lofooteille venyi miltei viikolla, ja kun lomia ei voinut sukulaisen häiden vuoksi lykätä, jää lomareissu toivottua lyhyemmäksi. Ei se silti haittaa seikkailuja. Joskus tapahtuu jotain odottamatonta, kuten elämä itse, ja on vain mentävä soljuen virrassa! Ja kiipeiltävä paljon!