Lähdin Taivaskalliolle ja tulin kepit kainalossa kotiin

Ja sen pituinen se. Mutta aloitetaanpa kuitenkin siitä kohdasta, että lähdin. Nimittäin kun lauantaiaamun räntäsade vaihtui aurinkoon, kiisi transumme pikavauhtia Taivaskalliolle. Kallio oli kuiva, aurinko lämmitti, kitkakin tuntui hyvältä.

Kävin viikolla hieman hipelöimässä Riistavuorella kosteahkoa kalliota, mutta lauantai oli varsinainen kaudenavauspäivä minulle. Heikkihän kävi jo avaamassa kauden ilman minua! Saavuimme autiolle kalliolle, mutta hieno ilma sai lopulta muutaman muunkin satunnaisen kiikkujan liikkeelle. Kaudenavauksena tikkilistaan tipahti muunmuassa flashina Savumuuri traverse 6A ja redpointina parilla yrkällä taipui Kippon 6B, kun Heikki ensin keksi alun betan. Jouduin hieman kaunistelemaan betaa itselleni toimivaksi ja käyttämään enemmän väliotteita. Kippon on todella hienoa herkistelyä minimaalisilla otteilla ja hienonhienoilla jalitsuilla. Todellinen hyvän mielen kiikku. Vaikka joskus kammosinkin släbihipsuttelua, niin olemattomilla otteilla tasapainoilu on jollain tapaa todella siistiä! Suosittelen reittiä!

Koska kallion päällä maa oli märkä ja kurainen, en topannut kaikkia reittejä päälle asti, vaan kiipesin alas tai hyppäsin patjalle. Hypätessäni patjalle nilkkani kuitenkin taittui. Hetken kipu oli kova, mutta helpottui hetkeä myöhemmin ja pystyin jatkamaan kiipeilyä. Näinhän ei pitäisi tehdä, mutta koska en tuntenut kipua, ajattelin, ettei nilkassa ole mitään vikaa. Kipu, turvotus ja mustelmat olisivat olleet aika selkeä indikaatio lopettaa kiipeily, mutta mitään näistä minulla ei ollut. Missä siis menee ylivarovaisuuden raja? Olen tosin ennenkin todennut, että minulla taitaa olla aika kova kipukynnys ja harvoin on tullut voimakkaita ulkoisia trauman merkkejä. Muistan kun oikeasta kädestäni tasan kolme vuotta sitten murtui kaksi sormea ja lääkärin ensiarvio oli nivelpussivaurio: "ei ne ainakaan ole voineet murtua, koska tällöin ne olisivat selkeästi turvoksissa ja mustelmilla". Vaadin kuitenkin röntgeniä ja murtumathan sieltä paljastui. Nivelpussivaurion hoitoon kuuluu mahdollisimman paljon liikettä kivun sallimissa rajoissa. En tiedä miten sormeni olisivat parantuneet, jos olisin noudattanut lääkärin ensimmäisen diagnoosin mukaan määrättyä itsehoitoa.

"Olkaa hyvä ja istukaa odottamaan." Heikki sanoi, että ei täällä saa tolleen hymyillä, itke vähän. Mähän olen siis oikeasti sellanen itkupilli, että en voi edes flunssaisena käydä lääkärissä tirauttamatta. Nyt pysyin harvinaislaatuisen tyynenä ja iloisena. Tässä siis Emma-palkinnon arvoinen häikäisevä näyttelijäsuoritus. Kuvan ottamisen jälkeen kelailin tuolin lehtitelineen luokse. Siinä lehtiä valitessani sairaalan työntekijä kulki automaattiovista ja jäin tuolini kanssa jumiin penkin ja automaattioven väliin! Hei mä oon jumissa! Työntekijä suhasi eteenpäin ja Heikki sai vuosisadan naurut.

Yöllä heräilin kipuihin ja aamulla nilkka ei kestänyt enää lainkaan varaamista. Niinpä heti aamusumppien jälkeen lähdimme Haartmaniin. Nilkasta ei onneksi löytynyt murtumaa. Kyseessä on todennäköisesti vain nyrjähdys eli lievä nivelsidevamma. Liikuntakieltoa lääkäri kirjoitti kaksi viikkoa. Nopeamminkin saa aloittaa kiipeilyn - siis kivun sallimissa rajoissa. Koska ajatus kahdesta viikosta ilman liikuntaa on järjetön, suorastaan absurdi, ja yläkroppa pelaa moitteettomasti, niin aion kuitenkin pitää yläkroppaa jollain tavalla kuosissa sormilaudalla, leuanvetotangolla ja mahdollisesti tekemällä vähän campusta. Kiipeilyt aloitan tasan heti, kun jalalle voi varata. Kuukauden päässä siintää vuoden eka kiikkureissu Espanjaan ja toivon, että olen tuohon mennessä lähetyskunnossa!

Olin vähän pettynyt näihin nykyajan lastotuksiin. Perinteinen pinkki tai keltainen kipsi, vaikka valkonenkin, olis ollut paljon uskottavampi. Suihkussa käyminen on tämän kanssa naurettavan helppoa. Ja mihin mä nyt kerään nimmarit ja kaikki ne sydämet ja kukat?