Aivot ovat tärkein kiipeilylihas
Luulin joskus, jo aikaa sitten, saaneni erityisen oivalluksen. Tai onhan se mulle henkilökohtaisesti tietty erityinen oivallus. Aivot ovat tärkein kiipeilylihas. Mut Wolfgang Güllich oli ajatellut asiaa jo silloin, kun mä vasta opettelin aakkosia. Mies, jonka meriitteihin kuuluu muun muassa 1991 kiivetty maailman ensimmäinen 9a: Action Directe. Mies, joka ei esittelyjä kaipaa. Harmi kun kaikki hienot ja kuolemattomat ajatukset on jo ehditty ajatella ja sanoa ääneen.
Joku on jossain joskus kirjoittanut, todennut tai sanonut, että kiipeily on 80% mentaalista ja 20% fyysistä. Tuo mentaalinen kenttä kaiken fysiikan ohella on mielenkiintoinen, se on syvä kaivo, meri vailla vastarantaa. Jos kiipeilystä otettaisiin pois se mentaalinen puoli, sitä vois yhtä hyvin harrastaa vaikka sauvakävelyä.
Haluan haastaa itseäni. Haluan kiivetä reittejä, joissa on mulle vaikeita otteita, reittejä, jotka pistää puntin tutisemaan hyvällä tavalla. Reittejä jotka opettavat niin fyysisesti, teknisesti, taktisesti ja henkisesti, opettaa mielenhallintaa. Se tarkoittaa sitä, että mä tavallaan epäonnistun paljon. Epäonnistua - jos sen niin haluaa määritellä. Epäonnistuminen on vain ei-toivottu lopputulema. Se on vain osa prosessia, osa oppimisen prosessia, joka lopulta johtaa toivottuun tai haluttuun lopputulemaan. Ja lopulta onko sillä lopputulemalla niin isoa merkitystä, että siihen pitäisi henkisesti ripustautua? Antaa greidin määritellä oma arvo? Entä jos luopuisi epäonnistumisesta käsitteenä?
Välillä joku sanoo "eiks kiipeilyn pitäis olla kivaa?". En tiedä ajattelevatko he, että kiipeily on kivaa ainoastaan silloin, kun reitti menee puhtaasti, kivuttomasti, ilman työstöä ja helposti. Mulle antoisaa ja kivaa on myös se, että rikon rajojani, yritän, epäonnistun ja opin. Kohtaan pelkoni ja epävarmuuteni ja voitan niitä. Haastan ja työstän heikkouksiani. Se palkitsee ihan eri tavalla ja on juurikin yksi niistä asioista, joka tekee kiipeilystä omanlaisensa lajin.
Kiipeily vaatii paljon mentaalipuolelta ja erilaiset mentaalipuolen hallinnan ja kehittämisen taidot ovat palkinneet muuallakin elämässä. Jotenkin sitä on onnellisempi, positiivisempi ja luottavaisempi, sekä vaikeuksien ja haasteiden keskellä tyynempi ja rauhallisempi. On kiva kuulla työkavereilta ja asiakkailta, että mun työhuoneessa vallitsee aina hyvä "zen". Zenhän on kai oikeasti jonkinlaista mietiskelyä, mut nyt kun zenistä tuli puhe, niin heitetäänpä tähän loppukevennykseksi vähän kiipeilyn zeniä, miten olis: When you reach the top of the mountain, keep climbing. Tai: What does a one nut clacking sound like?
Joku on jossain joskus kirjoittanut, todennut tai sanonut, että kiipeily on 80% mentaalista ja 20% fyysistä. Tuo mentaalinen kenttä kaiken fysiikan ohella on mielenkiintoinen, se on syvä kaivo, meri vailla vastarantaa. Jos kiipeilystä otettaisiin pois se mentaalinen puoli, sitä vois yhtä hyvin harrastaa vaikka sauvakävelyä.
 |
| Mukava sunnuntaipäiväkävely kiipeilijän tyyliin. (Kuva on pöllitty netin ihmeellisestä maailmasta, jossa kuvan lähde viittaa aina uuteen ja uuteen lähteeseen alkuperäistä lähdettä löytymättä) |
Haluan haastaa itseäni. Haluan kiivetä reittejä, joissa on mulle vaikeita otteita, reittejä, jotka pistää puntin tutisemaan hyvällä tavalla. Reittejä jotka opettavat niin fyysisesti, teknisesti, taktisesti ja henkisesti, opettaa mielenhallintaa. Se tarkoittaa sitä, että mä tavallaan epäonnistun paljon. Epäonnistua - jos sen niin haluaa määritellä. Epäonnistuminen on vain ei-toivottu lopputulema. Se on vain osa prosessia, osa oppimisen prosessia, joka lopulta johtaa toivottuun tai haluttuun lopputulemaan. Ja lopulta onko sillä lopputulemalla niin isoa merkitystä, että siihen pitäisi henkisesti ripustautua? Antaa greidin määritellä oma arvo? Entä jos luopuisi epäonnistumisesta käsitteenä?
Välillä joku sanoo "eiks kiipeilyn pitäis olla kivaa?". En tiedä ajattelevatko he, että kiipeily on kivaa ainoastaan silloin, kun reitti menee puhtaasti, kivuttomasti, ilman työstöä ja helposti. Mulle antoisaa ja kivaa on myös se, että rikon rajojani, yritän, epäonnistun ja opin. Kohtaan pelkoni ja epävarmuuteni ja voitan niitä. Haastan ja työstän heikkouksiani. Se palkitsee ihan eri tavalla ja on juurikin yksi niistä asioista, joka tekee kiipeilystä omanlaisensa lajin.
Kiipeily vaatii paljon mentaalipuolelta ja erilaiset mentaalipuolen hallinnan ja kehittämisen taidot ovat palkinneet muuallakin elämässä. Jotenkin sitä on onnellisempi, positiivisempi ja luottavaisempi, sekä vaikeuksien ja haasteiden keskellä tyynempi ja rauhallisempi. On kiva kuulla työkavereilta ja asiakkailta, että mun työhuoneessa vallitsee aina hyvä "zen". Zenhän on kai oikeasti jonkinlaista mietiskelyä, mut nyt kun zenistä tuli puhe, niin heitetäänpä tähän loppukevennykseksi vähän kiipeilyn zeniä, miten olis: When you reach the top of the mountain, keep climbing. Tai: What does a one nut clacking sound like?
Kommentit
Lähetä kommentti