Mun piti alunperin kirjoittaa seuraavaksi blogautus "Sveitsi vol. 2", mutta tuntuu, että ei jaksa kiinnostaa. Mitä väliä, jos me ollaan kiivetty joku mäki jossain? Reissuun lähtiessä mä mietin, että mitä mä haluan elämältäni. Ei niinkään työ-, perhe- tai harrastusjuttuja, mut enemmän sellasta henkistä suuntaa. Vastausta ei ole tullut, ja jossain vaiheessa kysymyksiä tuli vain lisää. Nyt en ole jaksanut miettiä sitä ensimmäistäkään. Depisvaihe.
Ja toisaalta annan kiipeilylle ja reiteille enemmän merkitystä, mitä niillä on. Projektit ja reitit kiertävät mielessä, öisin mietin muuveja, otteita. Syntyy vimma, mania. Reitti on kiivettävä puhtaasti, sitä ei voi jättää projektiksi. Jos en suoriudu itselleni tavanomaiseksi kokemallani tavalla, menee herne nenään. Suutun. Potkin maata tai kalliota. Kiroan. Muutaman kerran on reissun aikana tullut heitettyä grigri nurkkaan ja itkettyäkin. Mulla on huono luonne kiipeilijäksi. En siedä itseltäni keskinkertaisuutta. Onko se pelkoa siitä, että olen oikeasti vain keskinkertainen? No, ehkä olen. Vai siitä, että mua ei hyväksytä keskinkertaisena? Keskinkertainen ei saa tunnustusta? Ei, tunnustusta tai hyväksyntää en ole hakemassa. Vai kumpuaako keskinkertaisuuden sietämättömyys siitä, että uskon, tiedän, että mulla on paljon enemmän potentiaalia, jota en ole pystynyt tai osannut valjastaa? Pystyn parempaan. Tiedän, että pystyn parempaan.
Kukaan ei voi antaa aina sata prosenttia. Miksi en siis voi vain nauttia kiipeilystä sillkoinkin (lue: useimmiten), kun kiipeän vain itselleni keskinkertaisella, taikka huonommalla, tasolla? En välittäisi suoriutumisesta?
 |
| Jägihorn 3206m. Reittimme oli Alpendurst 4c, joka kulkee kutakuinkin mäen keskilinjasta hieman vasemmalla. Reitti on sitten ensinousun (vuonna 2000) muodostunut nopeasti klassikoksi. |
 |
| Aamulla Saas Grundissa oli pilvistä. Kahdessa ja puolessa tonnissa aamu oli parhaimmillaan. |
 |
| Alpendurst on 14 köyttä 4b ja 4c greidin kiipeilyä fleikeillä ja kahvoilla. |
 |
| Edellämme oli opas ja saksalainen nainen. Nainen kiipesi hitaasti ja jouduttiin odottelemaan paljon. Ankkureilla ehdittiin jutella, evästellä ja ihailla maisemia. |
 |
| Homma oli lähinnä sunnuntaipäiväkävelyn tasoa, joten reitti tuntui aika tylsältä. Tää olis ollut hyvä reitti kaksi vuotta tai ehkä vuosikin sitten. |
 |
| Topissa oli ruuhkaa ja me välpättiin pikaisesti kamat kasaan ja hetken ihailtiin maisemia. Moni ylisti Alpendurst reittiä. No olihan se ihan kiva. |
 |
| Takana eka kolmetonninen. Me tehtiin vielä toinen hissiajelu Hohsaasiin, istuttiin ravintolassa ja missattiin vika hissi. Ei prkl! 1600 korkeuserometriä jalan alas? Ja mulla oli nyt jo jalat ihan tohjona. Päästiin onneksi ravintolan huoltohissikyydillä alas. Huh. |
 |
| Käytiin Brentschenissä kiipeämässä Oberwalliksen hienoimmaksikin kehuttu Carpe Diem 6a+, joka kulkee töppyrän reunamaa ja poikkaroi ylhäällä oikealle. Reitti oli hieno, muttei missään tapauksessa 6a+. Reitti on hyvää kahvaa ja siinä on yksi pidempi veto. |
 |
| Bonsai 6b @Brentschen. |
 |
| Käytiin Italian puolella trädihommissa: 30-metrinen Classica 6b trädi. Meni Heikiltä tokalla yrkällä. Mä yläköysittelin ja siivosin reitin, oli mulle ihan liian vaikea liidattavaksi. Upeaa halkemaa, nami! (@ Cadarese) |
 |
| Viper 6c. Todella hieno reitti verttiä ja lopussa jyrkkää negaa kahvoilla. Teknisesti helppoa, hippasen hapottava. (@ Simplon Dorf) |
Itse mietin myös usein, että annoinko mä kaikkeni, yritinkö ihan loppuun asti? Ja usein tulen siihen tulokseen, että en tainnut antaa, kun pitää noin pohtia. Mutta miten sitten saisi itsestä kaiken irti, erityisesti köysireiteillä ja kalliolla, kun eteneminen ei ole voimasta tai taidosta kiinni, vaan päästä, kun pelottaa.
VastaaPoistaSitten taas, kun tietää antaneensa kaikkensa, muttei ole onnistunut miettii, että jäikö se kiinni nyt tekniikasta, otevoimasta, reitinluvusta vai kenties kestävyydestä? Vai niiden yhdistelmästä?
Molemmista seuraa depressiivisyys - ei musta ole mihinkään. Ja sitten seuraa se maanisuus - kyllähän mun on pakko se päästä, treenaan niin että pääsen.
On se vaikeaa, kiipeäminen, erityisesti korvien välissä. Mutta niin koukuttavaa! :)
Tutun oloista pohdintaa... Omalla kohdalla pohdinta kääntyi lopulta siihen, että enkö oikeasti kelpaa itselleni tällä suorituksella? Mikä on se "paras", mihin pitää tähdätä? Se, mihin oikeasti olisin tyytyväinen? Totesin, ettei sellaista olekaan, koska se on puhdasta mielen suorittamista. Olen kääntänyt nuo ajatukset mieluummin siihen, että etsin sisimmän innostusta ja hyvää fiilistä. Sitä fiilistä, mikä innostaa etenemään siitäkin huolimatta, että eteen tulee huono päivä eikä mikään kulje elämässä tahi kiipeilyssä.
VastaaPoistaNuo manian oireet on tuttuja ja nykyään pidänkin niitä merkkinä siitä, että on aika ottaa paussi. Hyvin on vaikeaa tunnistaa, missä kohtaa mielikuvaharjoittelu on positiivista harjoittelua ja missä kohtaa mennään yli laidan. Ehkä siinä vaiheessa, jos yöt menee kiivetessä tai töitä tehdessä, voi todeta ylittäneensä rajan. Eikä se ole koskaan tietänyt hyvää kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta.
Blaah... tyypillinen oma napa kommentti mutta pitää kertoa siitä, kun ei muusta tiedä.
Niin, kiipeilyhän ei ole oikeasti numeroista ja kirjaimista kiinni, mutta joskus niitä tulee silti tuijotettua ihan liikaa ja itse kiipeilynautinto unohtuu. Mistä taas seuraa turhaa itsekritiikkiä ja tarpeetonta analyysia. Vaikka toki kehittymisen kannalta oman toiminnan analysointi onkin tarpeellista, on totta, että raja tulee helpolla vastaan. Jonkinlainen saturaatiopiste on nyt saavutettu ja köysi on heitetty hetkeksi nurkkaan. Pädin otin sen sijaan esille, boulderointi käy joskus ihan terapiasta :)
VastaaPoista