Kalkkikivibisnes

Helteinen ja aurinkoinen Nizza otti meidät avosylin vastaan ja toivotti tervetulleeksi Côte d'Azurille. Olenkin jo tottunut siihen, että kun me saavutaan mestoille, saapuu myös se matalapaine. Eikä vanhat merkit olleet tälläkään kertaa väärässä. Viisi päivää palkit sinisenä, viisi hikistä ja märkää päivää pakussa. Lähikaupan hyllyt tuli monta kertaa kierrettyä ja kiipeilykaupasta tehtyä reissun ensimmäiset heräteostokset. Neljännen ja viidennen päivän vietimme symppiksellä Les Catoyesin leirintäalueella.

Orpierressä kalkkikivi on bisnestä. Toki bisnes tarkoittaa vähemmän access-ongelmia, pultitukset, ankkurit (en olekaan koskaan ennen nähnyt niin tukevaa kettinkiä) ja polut ovat kunnossa sekä palvelut pelaavat. Mutta bisnes myös vie pois jotain oleellista, siltä puuttuu sielu. Siltä puuttuu se palava intohimo ja rakkaus, jolla kallioita etsitään, reittejä puhdistetaan, niistä tulee projekteja, joihin jokainen ensinousija antaa jotain itsestään. Se intohimo on jäänyt jonnekin Orpierren historiaan. Nyt lähestymispoluille astutaan portista, jossa elektroninen mittari raksahtaa jokaisen läpikulkijan kohdalla. Tänään olimme 16 ja 17.

Portista astui hölmistynyt turisti. Mittari naksahti kaksi kertaa, toiset kaksi poistuessa.

Lähdimme Orpierreen ilman odotuksia, takaraivossa oli kuitenkin pieni karsastus paikan kaupallisen puolen suhteen. Sadepäivänä selailin topoa ja merkkailin alustavasti kiinnostavia sektoreita. Todo-listalle ruksittiin myös muutama pitkä reitti.

Toisena päivänä kiipesimme kuuden köyden La Grotte 5c:n, jonka neljä ensimmäistä köyttä oli melko tasaista verttiä 5c:tä ja 5b:tä. Hienoa reittiä, pääosin kompaktia kiveä, yllättävän napakat kruksit ja paikoin ilmavaakin. Pulttaus oli pitkälle reitille tavanomaista tiheämpää, pulttia löytyi parhaimmillaan 2,5-3 metrin välein. Kaksi viimeistä köyttä oli aavistuksen helpompaa 5a & 5b släbillä. Koska on-sight tasoni on alhaisempi kuin Heikillä, otin itselleni liidattavaksi helpommat pitchit. Nämä osuivatkin sopivasti vuoronperään meikäläisen aloittaessa liidit. Ensimmäisen 30 metrin pitchin suorittaminen vei meikäläiseltä kutakuinkin puolisen tuntia, ja jatkoissakin roikuttiin. Lämpeeminen kestää aina tovin. Multipitcheillä en aina niin välitä puhtaasta suorituksesta, vaikka se olisikin se ideaali tapa kiivetä - siis kiivetä vapaasti, mihin ensisijaisesti tietenkin pyrin.

Orpierren Quiquillonilta löytyy laadukasta multi-pitchia.

Reitin hienous vakuutti meidät Orpierren mahdollisuuksista kiivetä pitkiä reittejä. Listalla seisoi astetta napakammat 5c+ ja 6a. Nyt olisi siis hyvä taas hioa meikäläisen saitti- ja reitinlukutaitoja. Näinpä käytimme muutamia päiviä kiiveten omaa on-sight -maksimiani eli 5c:tä. Vaikka olenkin yllättänyt itsenikin omilla redpointtauksillani, niin tuo kiipeilyn kuninkuuslaji, saittaaminen, jumittaa edelleen. Se on se henkinen aspekti, joka monilla tuntuu nousevan esteeksi kevään korvilla ja kun hallin ovet sulkeutuu takana.

Otin kahdelle päivälle kummallekin kuusi verttiä / släbihtävää reittiä. Ekalle välillä 5a-5c, tokalle pelkkää 5c:tä. Työstin kaikki niin pitkälle ja puhtaasti kuin pystyin. Saldoksi jäi kaksi 5c ja yksi 5b+ on-sight ja ainoastaan kolmet pakit. Useimmat reitit olivat 20-30 metrisiä ja ylhäältä melko harvaan pultattuja.

Orpierressä huomasimme, että reitit on pultattu ns. normaalipituisille järkevästi. Eka ajatus on, että sehän on voivoi jollei uskalla mennä pultin päälle, joten vaihda lajia. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Ketuttaa kun huomaa, että pultit on sijoitettu siten, että sen pääsee normipituinen hyviltä jaloilta ja / tai käsiltä klippaamaan ja tämän jälkeen veivaamaan mukavasti hintsuja muuveja, kun taas lyhykäinen (meikäläinen) työstää muuvit ensin alaköydellä ja rannarilla ja mahdollisesti (sekä todennäköisesti) vielä klippaa paskalta otteelta, vain siksi, että puuttuu se oleellinen viis - kymmenen senttiä ulottuvuudesta. Niin vähän, mut niin paljon. Hyvään pulttaukseen ei kiinnitä huomiota, paska pulttaus v*tuttaa ja ahdistaa koko reitin ajan.

Kun vielä Orpierren greidaus oli monesti aika napakkaa ja suurin vaikeus kohdallani oli reittien lukeminen, teknisyys ja släbiys (joskin lähellä vertikaalia) yhdistettynä ärsyttävään pulttaukseen, on on-sight tason nostaminen jokseenkin haasteellista. Mutta miten sitä oppii jotain mitä ei osaa muuta kun yrittämällä sitä mitä ei osaa? On toisaalta kolikolla kääntöpuolensakin, vaikka joskus niitä positiivisia puolia saakin ihan kaivamalla kaivaa. Kun joutuu työstämään aina vähän enemmän henkisellä puolella kuin peruspera, niin se varmasti kehittää myös sitä henkistä kanttia. Täysi mukavuustaso Orpierren pultituksella oli polvet pultin korkeudella, mut nilkkakorkeus alkoi jo lähentelemään. Ylikin uskaltaa mennä silloin, kun olo tuntuu varmalta. Pannuttaminen auttaa kummasti ja olen päättänyt, että kalliolta en lähde, jollen ole pannuttanut vähintään kerran.

Kiipeily on kuitenkin matka, ei määränpää ja pitää muistaa miksi tätä tekee. Siksi, että se on kivaa, siksi, että voi voittaa itsensä, siksi, että voi vain nautiskella. Joskus se unohtuu itkunsekaisilla pakeilla 5b:ltä. Ja sillon pitää taas ottaa etäisyyttä egoonsa ja komplekseihinsa ja löytää uudelleen se nautinnollisuus. Vaan kuinkas sitten kävikään...