3 päivää
Duunia on kolme päivää jäljellä. Orientoituminen tulevaan on vaikeaa, kaikki vaan rullaa omalla painollaan eteenpäin, eikä haaveista ole tullut oikeastaan kummempia suunnitelmia. Ja hyvä niin, ehkä näin oppii paremmin elämään hetkessä. To do -lista vuoroin kasvaa ja lyhenee, onneksi se ei missään vaiheessa ole ollut muutamaa asiaa pidempi - miten simppeliä elämä onkaan. Vaikka on hyvin aikaa hoitaa asioita, jää ne silti viime tinkaan.
Uusien asioiden aloittaminen on ollut vaikeaa, ne jää kuitenkin kesken. Ja siitä huolimatta maanantaina aloitin salilla leuanvetotreenit lisäpainoilla. Antaahan se lihaksille uutta ärsykettä, mutta yhtä hyvin voisi kysyä miksi? Miksi aloittaa uutta, kun sitä ei pysty todennäköisesti jatkamaan? Tai miksi jättää aloittamatta?
Reissun päällä olisi hyvä pystyä pitämään kiipeilyn intensiteetti hyvänä - ja siis sitä vartenhan sinne reissuun lähdetään, että saa kiivetä niin paljon kun sielu sietää. Mutta silti pelkään kunnon romahtamista. En tiedä millä intensiteetillä pystyn pitämään yllä treenejä, roudaanko mukanani kahvakuulia ja kuminauhoja ympäriinsä vai onnistunko oman kehon painoa hyödyntäen pitämään kuntoa yllä saati kehittymään? Löydänkö vaihtoehtoisia tapoja? Pelko - yksi tapa, jolla mieli yrittää ottaa vallan kaaokselta ja epävarmuudelta.
Palautusviikolla on hyvä kelailla vähän muitakin asioita, kuin kiipeilyä, vaikka vaikeaahan se on. Lähinnä ne ajatukset kuitenkin pyörii kiipeilyn ympärillä. Tulee mietittyä omaa kehityskaarta, tavoitteita (no niitä ei kauheasti ole, jos 7A menee tänä vuonna, olen enemmän kuin tyytyväinen) ja sitä, kuinka jatkossa pystyy kehittymään lisää, etenkin mentaalipuolella, sillä se on niin hallitsevaa. Yritän luopua itselle asetetuista ennakko-odotuksista ja omasta kiipeilijän identiteetistä, sillä nekin rajoittavat onnistumista ja flow'hun pääsemistä. Mukavuusalueen kasvattaminen on pitkällinen ja jatkuva prosessi ja etenen sen kanssa pienin askelin, mutta säntillisesti ja päättäväisesti. Pienetkin askeleet saavat valtavia harppauksia aikaan pääkopassa, mutta paljon on vielä tekemistä. Rohkaisen omaa sisäistä ääntäni jatkuvasti positiivisempaan suuntaan.
Kehitys ja tulokset tulevat aikaa myöden ja pidemmällä tähtäimellä kehitys on helpompi huomata. Vielä vuosi sitten sisällä boulderoin parhaimmillaan 5B-5C, olin siis todella surkea, samaan aikaan, kun köydellä redpointtasin (sisällä) ekan 6b:n. Nyt maksimitaso boulderissa huitelee siellä 6B+-6C:ssä ja flash 6B:ssä (vai olisko jo plussassa). Parhaiten kehityksen huomaa siitä, että jos 6A:n boulderi ei mene heti ekalla yrkällä, niin alkaa ottamaan todella pattiin. Köydessä mennään melkein samoissa, mentaalipuoli on mulla se, joka useimmiten pistää vastaan. Vaikka 6b:n redpointista onkin jo vuosi, niin kehitys kokonaisuudessaan on ollut parempaa, mitä uskalsin koskaan odottaa itseltäni. Siis olen ollut ihan varma ja lähes sinut sen kanssa, että mä olisin ikuinen vitosen kiipeejä. Kaikki se sinnikkyys, itsepäisyys ja päättäväisyys, joka kumpuaa intohimosta kiipeilyyn, on palkittu ja nälkä on kasvanut. Se saa hämmästymään mihin kaikkeen sitä itse pystyykään ja antaa uskoa siihen, että pystyy vielä parempaan.
On tehtävä työtä lannistumatta, mutta samalla muistettava, että lopulta kyse on vain siitä, että kiipeily on hauskaa, haastavaa, nautinnollista ja elämyksellistä - se on yhtä aikaa yksi ja kaikki.
Uusien asioiden aloittaminen on ollut vaikeaa, ne jää kuitenkin kesken. Ja siitä huolimatta maanantaina aloitin salilla leuanvetotreenit lisäpainoilla. Antaahan se lihaksille uutta ärsykettä, mutta yhtä hyvin voisi kysyä miksi? Miksi aloittaa uutta, kun sitä ei pysty todennäköisesti jatkamaan? Tai miksi jättää aloittamatta?
Reissun päällä olisi hyvä pystyä pitämään kiipeilyn intensiteetti hyvänä - ja siis sitä vartenhan sinne reissuun lähdetään, että saa kiivetä niin paljon kun sielu sietää. Mutta silti pelkään kunnon romahtamista. En tiedä millä intensiteetillä pystyn pitämään yllä treenejä, roudaanko mukanani kahvakuulia ja kuminauhoja ympäriinsä vai onnistunko oman kehon painoa hyödyntäen pitämään kuntoa yllä saati kehittymään? Löydänkö vaihtoehtoisia tapoja? Pelko - yksi tapa, jolla mieli yrittää ottaa vallan kaaokselta ja epävarmuudelta.
Palautusviikolla on hyvä kelailla vähän muitakin asioita, kuin kiipeilyä, vaikka vaikeaahan se on. Lähinnä ne ajatukset kuitenkin pyörii kiipeilyn ympärillä. Tulee mietittyä omaa kehityskaarta, tavoitteita (no niitä ei kauheasti ole, jos 7A menee tänä vuonna, olen enemmän kuin tyytyväinen) ja sitä, kuinka jatkossa pystyy kehittymään lisää, etenkin mentaalipuolella, sillä se on niin hallitsevaa. Yritän luopua itselle asetetuista ennakko-odotuksista ja omasta kiipeilijän identiteetistä, sillä nekin rajoittavat onnistumista ja flow'hun pääsemistä. Mukavuusalueen kasvattaminen on pitkällinen ja jatkuva prosessi ja etenen sen kanssa pienin askelin, mutta säntillisesti ja päättäväisesti. Pienetkin askeleet saavat valtavia harppauksia aikaan pääkopassa, mutta paljon on vielä tekemistä. Rohkaisen omaa sisäistä ääntäni jatkuvasti positiivisempaan suuntaan.
Kehitys ja tulokset tulevat aikaa myöden ja pidemmällä tähtäimellä kehitys on helpompi huomata. Vielä vuosi sitten sisällä boulderoin parhaimmillaan 5B-5C, olin siis todella surkea, samaan aikaan, kun köydellä redpointtasin (sisällä) ekan 6b:n. Nyt maksimitaso boulderissa huitelee siellä 6B+-6C:ssä ja flash 6B:ssä (vai olisko jo plussassa). Parhaiten kehityksen huomaa siitä, että jos 6A:n boulderi ei mene heti ekalla yrkällä, niin alkaa ottamaan todella pattiin. Köydessä mennään melkein samoissa, mentaalipuoli on mulla se, joka useimmiten pistää vastaan. Vaikka 6b:n redpointista onkin jo vuosi, niin kehitys kokonaisuudessaan on ollut parempaa, mitä uskalsin koskaan odottaa itseltäni. Siis olen ollut ihan varma ja lähes sinut sen kanssa, että mä olisin ikuinen vitosen kiipeejä. Kaikki se sinnikkyys, itsepäisyys ja päättäväisyys, joka kumpuaa intohimosta kiipeilyyn, on palkittu ja nälkä on kasvanut. Se saa hämmästymään mihin kaikkeen sitä itse pystyykään ja antaa uskoa siihen, että pystyy vielä parempaan.
On tehtävä työtä lannistumatta, mutta samalla muistettava, että lopulta kyse on vain siitä, että kiipeily on hauskaa, haastavaa, nautinnollista ja elämyksellistä - se on yhtä aikaa yksi ja kaikki.
Kommentit
Lähetä kommentti