Miksi yhä kiipeän?

Sanotaan, että ihmisen elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Tiede ei tietääkseni tue tätä tietoa, mutta suomalainen tautologia "aika aikaansa kutakin" tiivistää elämän muuttuvan luonteen. Jotta muutos voi tapahtua, on luovuttava jostain - ja luopuminen, se on yhtä aikaa sekä vapauttavaa että raskasta. Elämä on sarja luopumisia ja uusia alkuja, joiden määränpäätä ei useinkaan tiedä.  

Tutustuin kiipeilyyn seitsemän vuotta sitten. Kun on syöksynyt päätäpahkaa ja suorin vartaloin uuteen ihmeelliseen maailmaan, jossa on löytänyt kosketuksen minuutensa kadonneisiin puoliin, seitsemän vuotta tuntuu yht'äkkiä lyhyeltä ajalta. Ja samalla huomaan, että aika ja kokemus on riistänyt paljon siitä viehätyksestä mitä vuosia sitten tunsin. Juuri ne kokemukset, joita havittelen, riistää minulta sen intohimon, jolla niihin syöksyn. Maailma oli iso ja ihmeellinen. 

Olen syöksynyt syväkierteellä kiipeilyn alhoon. On seikkoja, joiden vuoksi kiipeily ei ole kulkenut tai olen joutunut olemaan pitkiäkin aikoja kiipeämättä. Olenko yhä kiinni menneessä, etsien tavoittamatta sitä iloa, jonka joskus koin koskettaessani kiveä, kehon liikkuessa intuitiivisesti? Miksi yhä kiipeän? 

Auringonnousu Trientin jäätiköllä.

Matkalla huipulle on joskus hyvä pysähtyä, ja katsoa taakseen.

Vaikka Aiguille du Tour oli helppo huippu, matka sinne oli reissun parhaita.

Grand Montetsin harjanne oli yllättävän hieno ja paikoin löytyy hienoa ilmavaa traversea ja terävää harjannetta.

Toistamiseen l'Indexillä. Tällä kertaa otettiin toppikuvatkin!

Aktiivinen lepopäivä Col des Montetsin bouldereilla.

1200 metriä harjannetta. Kun ei pysty kiipeämään, silloin traversataan.

Kaksi päivää, kaksi harjannetta, 2200 metriä. Taisin saada yliannostuksen.

Kommentit

Suositut tekstit