Mitä seikkailu on opettanut tunteista
Helsingin Sanomat julkaisi tänään artikkelin reunatunteista, epämiellyttävistä tunteista jotka ohjailevat ihmisen toimintaa. Niiden tehtävänä on varmistaa kokemusten ja elämismaailman eheyden ja jatkuvuuden tunne. Aivan kuten putoamisen pelko varmistaa fyysisen jatkuvuuden, tunteet pyrkivät varmistamaan myös psyykkisen eheyden tunteen. Epämiellyttävät tunteen ovat varoitussignaaleja siitä, mille alueille meneminen riskeeraa tuon eheyden tunteen. Vaikka reunatunteet ohjaavat välttelyyn, välttely voi olla haitallista henkiselle kasvulle ja siten oleellista onkin juuri tunteiden tunnistaminen ja niiden lähteille etsiytyminen. Viime syksynä aikuiskasvatustieteen proseminaarityössäni tutkin seikkailukokemuksia ja reunatunteet liittyivät tutkielmani taustateoriaan.
Uskon että seikkaileminen ja seikkailukokemukset herkistävät tunnistamaan reunatuntemuksia. Kyseessä on mielipide, joka on muotoutunut sekä omista kokemuksistani että teoreettisista olettamuksista: tätä voisi kutsua jokseenkin valistuneeksi arvaukseksi. Artikkelin mukaan liika rationaalisuus, siis tunteiden selittäminen järjellä, voi jopa katkaista järki-tunne -yhteyden. Järki-tunne -yhteys on tärkeää seikkaillessa, ja toki koko inhimillisessä elämässä hyvin perustavaa hyvän elämän näkökulmasta. Seikkailu kokemuksena muodostuu sekä tietystä joukosta tapahtumia, asioita ja ympäristöjä että niihin liittyvistä tunteista. Kokemuksiin ja tapahtumiin liittyvät tunteet määrittelevät sen, koetaanko tapahtumat ylipäätään seikkailuna vai ei. Tunteet toisin sanoen määrittelevät niitä merkityksiä, joita kokemuksille annetaan. Ja koska seikkaluun liittyy tunnemaailman puolella erilaiset jännittävyyden kokemukset (muun muassa) yhdessä tuntemattoman elementin kanssa, herkistyy mieli tunteiden kokemiselle, lukemiselle ja tulkinnalle. Seikkailu siis opettaa kuntelemaan tunteita.
Seikkailu on kuitenkin myös riskialtista ja riskienhallinta puolestaan edellyttää rationaalisuutta, järkevää harkintaa, mutta yhtä lailla kuin riskien arviointi on olosuhteiden tuntemista ja tulkintaa, se on myös omien tunteiden ja tuntemusten tiedostamista. Meillä ei ole kovin objektiivisia mittareita siihen miten esimerkiksi suoriudumme jonkin reitin kiipeämisestä, vaan arviointi edellyttää omien aikaisempien kokemusten arviointia suhteessa nykyiseen haasteeseen sekä omien tuntemusten arviointia suhteessa käsillä olevaan tilanteeseen: tuntuuko siltä että pystyn? Jos ei, minkälaisen riskitason voin ottaa ja miten sen määrittelen? Monesti kiipeilyssä ja muussa seikkailussa pätee hyvin sääntö, että jos yhtään epäilyttää olosuhteet, oma kunto tai psyykkinen tila ja niin poispäin, on parempi beilata. Nämä epäilyksen tunteet ovat esimerkki reunatunteista ja seikkaillessa varmasti moni hyvä päätös on tehty kuunnellen omia reunatunteita, kun huonojen päätösten takana voi hyvin olla reunatunteiden huomiotta jättäminen.
Seikkaillessa siis sekä herkistyy tunteille että oppii tulkitsemaan niitä. Tätä jaloa taitoa on hyvä hyödyntää myös muualla elämässä. Ihmisenä kasvaminen edellyttää, että on ajoittain tuuletettava mielen ullakoita.
Uskon että seikkaileminen ja seikkailukokemukset herkistävät tunnistamaan reunatuntemuksia. Kyseessä on mielipide, joka on muotoutunut sekä omista kokemuksistani että teoreettisista olettamuksista: tätä voisi kutsua jokseenkin valistuneeksi arvaukseksi. Artikkelin mukaan liika rationaalisuus, siis tunteiden selittäminen järjellä, voi jopa katkaista järki-tunne -yhteyden. Järki-tunne -yhteys on tärkeää seikkaillessa, ja toki koko inhimillisessä elämässä hyvin perustavaa hyvän elämän näkökulmasta. Seikkailu kokemuksena muodostuu sekä tietystä joukosta tapahtumia, asioita ja ympäristöjä että niihin liittyvistä tunteista. Kokemuksiin ja tapahtumiin liittyvät tunteet määrittelevät sen, koetaanko tapahtumat ylipäätään seikkailuna vai ei. Tunteet toisin sanoen määrittelevät niitä merkityksiä, joita kokemuksille annetaan. Ja koska seikkaluun liittyy tunnemaailman puolella erilaiset jännittävyyden kokemukset (muun muassa) yhdessä tuntemattoman elementin kanssa, herkistyy mieli tunteiden kokemiselle, lukemiselle ja tulkinnalle. Seikkailu siis opettaa kuntelemaan tunteita.
Seikkailu on kuitenkin myös riskialtista ja riskienhallinta puolestaan edellyttää rationaalisuutta, järkevää harkintaa, mutta yhtä lailla kuin riskien arviointi on olosuhteiden tuntemista ja tulkintaa, se on myös omien tunteiden ja tuntemusten tiedostamista. Meillä ei ole kovin objektiivisia mittareita siihen miten esimerkiksi suoriudumme jonkin reitin kiipeämisestä, vaan arviointi edellyttää omien aikaisempien kokemusten arviointia suhteessa nykyiseen haasteeseen sekä omien tuntemusten arviointia suhteessa käsillä olevaan tilanteeseen: tuntuuko siltä että pystyn? Jos ei, minkälaisen riskitason voin ottaa ja miten sen määrittelen? Monesti kiipeilyssä ja muussa seikkailussa pätee hyvin sääntö, että jos yhtään epäilyttää olosuhteet, oma kunto tai psyykkinen tila ja niin poispäin, on parempi beilata. Nämä epäilyksen tunteet ovat esimerkki reunatunteista ja seikkaillessa varmasti moni hyvä päätös on tehty kuunnellen omia reunatunteita, kun huonojen päätösten takana voi hyvin olla reunatunteiden huomiotta jättäminen.
Seikkaillessa siis sekä herkistyy tunteille että oppii tulkitsemaan niitä. Tätä jaloa taitoa on hyvä hyödyntää myös muualla elämässä. Ihmisenä kasvaminen edellyttää, että on ajoittain tuuletettava mielen ullakoita.
 |
| Kämmenvamman vuoksi en pysty juurikaan kiipeämään. Kiipsein Mallorcalla kuitenkin muutamia helppoja reittejä, jotta pääsisin hieman fiilistelemään köyden terävässä päässä. Kiipeileminen ilman tavoitteita on oikein mukavaa puuhaa :) |
Kommentit
Lähetä kommentti