Finale - jälleen kerran!

Finalen teknisillä kutosen pokettiralleilla ei kauheasti testata sitä kestävyyskuntoa, josta viime postauksessa niin hehkutin. Teknisesti haasteellinen kiipeily ei mitenkään kuulosta mun jutulta, mutta silti Finalen kiipeilyssä on mulle jotain ihmeellistä hohtoa. Siellä mä hengitän kiipeilyä, olo tuntuu painottomalta ja hukun upeaan maisemaan. Minä ja Finalen kivi puhutaan samaa kieltä. Elvis-jalkaa ei synny tiukassakaan paikassa, vaikka pultti jääkin reippaasti tossun alapuolelle. Paikan ambienssi on viehättävä. Arkipäivisin on mukavan rauhallista ja kun valitsee toposta jonkun pienen, vähemmän hehkutetun, sektorin, saa mitä todennäköisimmin kränkätä jopa viikonloppuna rauhassa. Jos mun pitäisi valita koko maailmasta yksi ainoa paikka, jossa saisin kiivetä loppuelämäni, enkä voisi kiivetä muualla, niin Finale olisi todennäköisesti aika kärjillä. Albarracin olisi todennäköisesti pitämässä siellä seuraa.

Sektori Antro delle Streghe,"noitien luola", Rian Corneilla. Taustalla Finalen, tarkemmin Rian Cornein, lukuisia kallioita. Tämän sektorin ja topon bongasin Finale by Thomasin sivuilta. Koska sektori ei ole topokirjassa, täällä saa olla rauhassa. Jos 10-16 metriset reitit tuntuu naurettavilta (no kyllä ne vähän tuntui), niin sitten ei kannata. Näkymät tosin oli aika jees ja tästä dallaa viidessä minuutissa Avancorpolle ja toisen mokoman Cordon Bleulle, joten ihan maisemienkin vuoksi täällä on kuitenkin helppo poiketa. Avancorpon tuorein topo löytyy muuten myös Thomasin sivuilta.

Ei ne kuvat aina ihan itestään tuu. Viritin kameraa puuhun.

"No haloo!"

Lämppää.

Tapullo. Streghen reitit oli lähinnä iisiä kruisailua ja vaikeus syntyi bouldermaisista krukseista, kuten voimaa vaativista katoista tai herkistä bulgen ylityksistä.

A pria du drian kruksi oli alun herkkä ja samalla voimaa vaativa muuvi.

Heikille jäi viime vuonna hampaankoloon Spit and Love Pian Marinolta. Homma oli nopeasti paketissa.

Kruisailin viime vuoden projektin Ma non c'è sul libron kahteen kertaan ylös. Oli kiva huomata, että nyt reitti meni heti ekalla, vaikken juuri muistanut reitistä mitään. Tässä kohtaa piti hellästi vähän puristaa, mut muuten pienet poketit ja listat loivalla negalla eivät tuottaneet pahemmin vaikeuksia.

Casermonen parkkipaikalla, josta lähestytään osaa Rian Cornein sektoreita, päivystää tää ihana turri. Koiruus muisti meidät vielä viime vuodesta ja mun teki jo viime vuonna mieli ottaa tää meidän matkaan pakuun, mut eihän sitä nyt toisten koiraa voi kääntää. Sulonen hauva, vaikka kuvasta voisi erehtyä luulemaan, että yritän kuristaa piskiä...