Pelkokerroin

Ekaksi pieni kurkistus viime viikkojen puuhiin yhden valokuvan muodossa.

Klippi, muuvi, muuvi, klippi, katsahdus ylöspäin, hengitys salpaa, syke nousee, jalka sheikkaa, kroppa kieltäytyy yhteistyöstä. Maailma suistuu raiteiltaan, jos edes liikahtaa tai hengittää. Pyörryttää ja maailma tuntuu epätodelliselta. Huuto kuuluu: ota siihen!

Epärealistiset pelot voivat tuntua alinomaisena jännityksenä ja pahimmillaan ne aiheuttavat totaalisen paralyysin jopa yläköydessä. Nyt puhutaan siis peloista ja etenkin turhista peloista.

Lähes jokainen kiipeilijä pelkää - joskus. Pelko on tervettä ja parhaimmillaan takaa pitkän ja hyvän elämän. Ja lähes jokainen kiipeilijä on varmasti kokenut myös epärealistista pelkoa. Olen itse aloittanut kiipeilyn heikoista lähtökohdista kärsien halvaannuttavasta pelosta, joka pahimmillaan on eskaloitunut hiljaiseen paniikkikohtaukseen, jossa epämääräinen pelko ja ahdistus ottavat totaalisen vallan järjelliseltä ajattelulta ja halvaannuttaa kehon liikkumattomaksi.

Nyt voisi sitten ihmetellä, että miten ihmeessä ihminen, joka tutustuessaan kiipeilyyn panikoi yläköydessä sisäseinällä toisen pultin korkeudella, haluaa jatkaa kiipeilyä. Se onkin sitten toinen tarina, mutta lyhyesti sanottuna kuulun niihin, joiden lähtökohdat kiipeilyharrastukselle ovat suhteellisen heikot.

Epärealistiset pelot liittyvät vahvasti kunkin henkilökohtaiseen mukavuusalueseen. Pelkoja ei voi selättää välttelemällä tilanteita, jotka pelottavat, vaan mukavuusalueen kasvattaminen vaatii omien pelkojen kohtaamista. Mukavuusalue kasvaa aina, kun toimit epämukavuusalueella ja kutistuu hieman, kun pysyttelet mukavuusalueella. Olen selättänyt omat pahimmat pelkoni ja paniikkini, kirjoitan siis pelkojen selättämisestä omasta kokemuksestani.

Liidaa ja putoa
Ensimmäinen ja tärkein asia omalla kohdallani oli lopettaa yläköysittely. Kyllä, yläköysittelen vielä satunnaisesti, etenkin jos kyse on vaikeammasta trädireitistä, tai no ylipäänsä trädireitistä, tai jos haluan kokeilla vaikeita muuveja ilman pelkokerrointa. Ymmärsin kuitenkin etten voi oikeasti kiivetä, jollen liidaa. Jos joku vie köyden aina ylös puolestani, miten voisin oppia viemään köyden itse?

Liidaamiseen liittyy putoamisen pelko, yksi suurimmista kiipeilyyn liittyvistä peloista. Putoamisen pelkoon on tasan yksi resepti: putoaminen. Jo varhaisessa vaiheessa itselleni kävi selväksi, että ellen opeta itseäni putoamaan, en voi jatkaa kiipeilyä.

Aloitin putoamisharjoitukset turvallisesti sisällä. Ensimmäisen pudotuksen tein jatkon alapuolelta ja otteista irrottaminen tuntui johtavan varmaan kuolemaan. Ei siksi, ettenkö luottaisi varmistajaan, vaan siksi, että mukavuusalueeni oli niin tavattoman suppea. Putoaminen oli miellyttävä, mutta hetket ennen putoamista kamalia.

Olin tehnyt itselleni suunnitelman, jossa pikkuhiljaa etenin ottamaan pudotukset ensin pultti vyötärön korkeudelta, sitten polvista, nilkoista ja lopulta pultin yläpuolelta. Harjoituksiin valitsin mahdollisimman turvallisen oloiset reitit negatiivisella seinällä.

Putoamisharjoittelu oli aluksi stressaavaa ja hallille meno ahdisti jo etukäteen. Pidin mielessäni hedelmän, jota työ kantoi. Kun mukavuusalue kasvoi, siirryin harjoittelemaan putoamista tilanteissa, joissa tunsin oloni epävarmaksi ja joissa pelkäsin. Otin pudotuksen, jonka jälkeen kiipesin otteen pidemmälle ja putosin jälleen. Ja vielä ote tai muuvi pidemmälle, kunnes joko putosin tai selvitin tilanteen. Toimin epämukavuusalueella niin pitkälle kuin kulloinkin kykenin.

Harjoiteltuani putoamista sisällä siirsin saman suunnitelman ulkokallioille. Puolessa vuodessa mukavuustasoni kasvoi täydestä putoamisen pelosta siihen, että pystyn tekemään kruksimuuvin viimeinen pultti nilkkojen korkeudella. Omalla korkeimmalla onsight-tasollani pystyn suhteellisen kylmäpäisesti liidaamaan vielä pulttivälillä 3-4 metriä (pystyn ja joskus en pysty) mikäli putoaminen vaikuttaa turvalliselta eli alla ei ole hyllyjä tai kantteja joihin voisi vakavasti loukata itsensä. Vastaavasti helpommilla reiteillä pultti- tai varmistusväli saattaa olla pidempikin, mutta sen sijaan trädireiteillä minulla on vielä paljon työtä edessäni.

Noin puoli vuotta eteenpäin siitä hetkestä, kun päästin irti otteista pultin alla, otin noin viiden-kuuden metrin liidipannun ulkona. En pelännyt, jännitystä oli ärräpään säestämän huokaisun verran. Olin saavuttanut enemmän mihin uskoin. Kuinka paljon asetammekaan itsellemme rajoja ennakkoon? Emme yritä, koska luulemme, ettemme osaa seuraavaa muuvia? Kuinka sen muuvin oppii yrittämättä? Ja takaisin aiheeseen - se työn hedelmä - se oli parempi ja makeampi kuin toiveissani.

Ole armollinen
Pelko on jatkuva seuralainen, se ei koskaan luovuta, vaan odottaa tilaisuutta, jolloin olet heikoimmillasi. Joskus pelottaa ja jännittää, toisina hetkinä saavutan sen vapauden tunteen; flow'n (inhoan termiä, mutta parempaakaan en keksi). Omaan suunnitelmaani kuuluu myös, etten koskaan lopeta kiipeilysessiota ilman yhtään putoamista. Joustan säännöstä ajoittain, joskin harvoin, kuten pitkillä multipitch-reiteillä tai joskus kun tuntuu siltä, että voi antaa itselleen vähän släkkiä. Joskus voi ottaa vähän takapakkiakin, kunhan ei tule tavaksi.

Summattuna: liidaa ja putoa. Opettele arvioimaan riskejä, erottamaan todelliset ja epätodelliset pelot ja astu epämukavuusalueelle. Tee suunnitelma ja aikatauluta se.

 Ja tähän tietty ne kaikki vastuuvapautuslausekkeet. Kiipeily on vaarallinen laji ja olet itse vastuussa tekemistäsi valinnoista ja ratkaisuista.