Heikkouksien työstöö
Oon päättänyt, että tänä kesänä mä ihan systemaattisesti ja tietoisesti alan työstää mun heikkouksia kiipeilijänä. Heikkouksien löytäminen ja tunnistaminen ei aina ole kovin helppoa, sillä ihmisellähän on tapana ajatella itsestään parempaa mitä on; ihmiset näkevät itsensä aina parempina, voimakkaampina, kauniimpina, mitä ihminen muiden mielestä on.
Olen siis työstänyt omien heikkouksien tunnistamista koko kevään. Itse asiassa sisäkiipeily on yksi oiva keino tunnistaa heikkouksia ja käydä sisäistä keskustelua. Sisäkiipeilyssä riskit ovat niin minimoidut, että jää enemmän tilaa itsetutkiskelulle.
Sisäinen ääneni sanoo "sä et yletä"
Olen havainnut kevään aikana, että mun yksi suurimpia heikkouksia on negatiivinen sisäinen ääni, uskon puute omiin taitoihin. Kiipeilysuoritusten jälkeen olen analysoinut niitä ajatuksia, joita suorituksen aikana käy mielessäni. Kiipeillessäni ajattelen usein huomaamatta "v*ttu ihan liian kaukana", "tosi huono ote", "mä en millään yletä", "ei mun jalka pysy tässä" jne. Jokainen ajatus voidaan kääntää lauseeksi: "sä et ole tarpeeksi hyvä kiipeilijä".
Mun moodi siis on, että mä en onnistu, mä en ole tarpeeksi hyvä kiipeilijä. Oikeastaan mä en edes ihan tiedä, miten oman sisäisen moodin saisi käännettyä positiiviseksi, mutta olen koko kevään hokenut tietoisesti itselleni "mä pystyn!", "mä yletän!", "kyllä mä yletän!" ja "kyllä se jalka pysyy siinä!". Ja kyllä ne sitten on mennytkin.
Voimaa ja tekniikkaa
Yksi mun suuri heikkouteni on mun voimakkuus, toki on siitä hyötyäkin. Voimaa siis musta löytyy - kuinkahan moni normi-immeinen vetäsee sata punnerrusta, vetelee leukoja jne? Ruumiinrakeenteeltani olen mesomorfi - en siis luontaiselta rakenteeltani ihanteellinen kiipeilijä - enkä sitä haluakaan olla (siis ektomorfi = kukkakeppi). Moni varmaan ajattelis tästä voima-asiasta päinvastoin, mutta siksi asiaa pitääkin ajatella vähän pidemmälle.
Mesomorfeille luonteenomaista on heikko venyvyys. Tämä ei itselleni ole kuitenkaan ongelma, sillä venyttelen kohtuullisen usein. Useimmiten heikko tekniikka onkin se voiman kääntöpuoli. Voimalla repiminen voi korvata tekniikan vain tiettyyn rajaan asti. Tässä toisaalta mun lyhyys (160 cm) on myös ollut pieni etu: kun joku toinen vaan nostaa käden ja puristaa, niin mä olen sitäkin useammin joutunut miettimään niitä muuveja, millä mä yletän samaiseen otteeseen. Tekniikkaa voi vain harjoitella harjoittelemalla tekniikkaa - kiipeämällä selkeästi omaa tasoa vaikeampaa - ja seuraamalla tarkasti itseään parempia kiipeilijöitä.
Tää voi olla vähän kieroutunutta, mutta nää orankikuvat on ollut aika tehokkaita. Tiukemmassa tilanteessa mä usein väläyttelen mielessäni kuvaa orangista ja mietin niitä kahta oleellisinta asiaa: kädet suorana ja liikutaan swingaten. Kumma kyllä se tuntuu auttavan.
Voimaa pitää myös oppia käyttämään oikein, mun pitää oppia kiipeämään voimia säästellen ja sitten vaihtamaan kruksissa se kiipeilymoodi voimallisempaan. Ja hyvä tekniikkahan säästää voimia.
Tää ehkä kuulu tekniikka-osaston alle, mutta olen ihan viime viikkoina alkanut harjoittelemaan jo kauan pelkäämiäni (tupla) dynoja ja oonkin nyt todella innostunut niistä! Treenaan näitä siis toistaiseksi turvallisesti sisäbouldereilla ja yliksellä.
Putoamisen sietäminen
Putoamispelon voittaminen on varmaan suurimmalle osalle kiipeilijöistä tuttu jaakobinpaini. Mä inhoan ja pelkään putoamista ja olen tehnyt paljon asian eteen työtä. Olen myös pudonnut kerran niin ilkeästi (onneksi sisällä), että siitä alkoi kuukausia kestävä paini saada liidauspelko kontrolliin. Tuon vuoden takaisen putoamisen ajatteleminen puistattaa ja ahdistaa edelleenkin, kropan raastaminen seinää pitkin ja köyden polttamat ehkä voivat jo naurattaa vuoden päästä - no naurattaa ne vähän jo nytkin.
Putoamistreenejä olen myös tehnyt. Se vie pahimman jännityksen pois, mutta tietoinen pudottautuminen opettaa vain sietämään putoamista - sillä tietoinen pudottautuminen on hallittua putoamista. Sisällä siedän joten kuten putoamista, ulkona se ahdistaa aika lailla vielä. Siksi mä oonkin ulkona tyytyväisesti pysynyt liiditasoissa maks. 5+ tai 5c ja vaan ylistellyt kutosia, ei tarvi kovin usein uhrata ajatusta putoamiselle. Sen sijaan sisällä tulee kuutosiakin liidattua ja halua löytyis viedä ulkoliidaustaso samoille linjoille - ja tietysti parantaa tasoa tästä niin sisällä kuin ulkona.
Nyt mulla on to-do listalla 6b:n liidi, jonka muuvit olen harjoitellu yliksellä - koska kruksi on turvallisesti pultattu, niin tarkoitus on ottaa myös putoamisharjoituksia. Odottelenkin tässä jo innolla milloin Heikki lähtee mun kanssa Kauhalaan tikkiä varten.
Putoamisen pelkoon auttoi myös oman boulderreitin kiipeäminen. Suvun metsästysmajan läheisillä kallioilla olisi paljon boulderoitavaa - myös pari highballia - ja talvella bongasin sieltä itselleni selkeän ja helpon boulderin. Keväällä kävin putsaamassa sen ja lopulta lähetin. Hieman erehdyin arvioimaan talvisen lumipeitteen väärin ja reitti oli matalampi mitä kuvittelin (korkeutta noin 2,5-3m). Toisaalta se ei haitannut, koska mulla ei ollut pädiä - ja alustakin oli mukavan pehmeää sammalikkoa. Greidi oli noin 4, ei siis mitään vaikeaa, mutta fiilis oli mahtava lähetyksen jälkeen. Annoin reitille nimenkin: Pikku-marsun vapaapäivä. Oli muuten noin muutenkin mun ihka eka ulkoboulderi - pitäis kai hankkia se pädi.
Olen siis työstänyt omien heikkouksien tunnistamista koko kevään. Itse asiassa sisäkiipeily on yksi oiva keino tunnistaa heikkouksia ja käydä sisäistä keskustelua. Sisäkiipeilyssä riskit ovat niin minimoidut, että jää enemmän tilaa itsetutkiskelulle.
Sisäinen ääneni sanoo "sä et yletä"
Olen havainnut kevään aikana, että mun yksi suurimpia heikkouksia on negatiivinen sisäinen ääni, uskon puute omiin taitoihin. Kiipeilysuoritusten jälkeen olen analysoinut niitä ajatuksia, joita suorituksen aikana käy mielessäni. Kiipeillessäni ajattelen usein huomaamatta "v*ttu ihan liian kaukana", "tosi huono ote", "mä en millään yletä", "ei mun jalka pysy tässä" jne. Jokainen ajatus voidaan kääntää lauseeksi: "sä et ole tarpeeksi hyvä kiipeilijä".
Mun moodi siis on, että mä en onnistu, mä en ole tarpeeksi hyvä kiipeilijä. Oikeastaan mä en edes ihan tiedä, miten oman sisäisen moodin saisi käännettyä positiiviseksi, mutta olen koko kevään hokenut tietoisesti itselleni "mä pystyn!", "mä yletän!", "kyllä mä yletän!" ja "kyllä se jalka pysyy siinä!". Ja kyllä ne sitten on mennytkin.
Voimaa ja tekniikkaa
Yksi mun suuri heikkouteni on mun voimakkuus, toki on siitä hyötyäkin. Voimaa siis musta löytyy - kuinkahan moni normi-immeinen vetäsee sata punnerrusta, vetelee leukoja jne? Ruumiinrakeenteeltani olen mesomorfi - en siis luontaiselta rakenteeltani ihanteellinen kiipeilijä - enkä sitä haluakaan olla (siis ektomorfi = kukkakeppi). Moni varmaan ajattelis tästä voima-asiasta päinvastoin, mutta siksi asiaa pitääkin ajatella vähän pidemmälle.
Mesomorfeille luonteenomaista on heikko venyvyys. Tämä ei itselleni ole kuitenkaan ongelma, sillä venyttelen kohtuullisen usein. Useimmiten heikko tekniikka onkin se voiman kääntöpuoli. Voimalla repiminen voi korvata tekniikan vain tiettyyn rajaan asti. Tässä toisaalta mun lyhyys (160 cm) on myös ollut pieni etu: kun joku toinen vaan nostaa käden ja puristaa, niin mä olen sitäkin useammin joutunut miettimään niitä muuveja, millä mä yletän samaiseen otteeseen. Tekniikkaa voi vain harjoitella harjoittelemalla tekniikkaa - kiipeämällä selkeästi omaa tasoa vaikeampaa - ja seuraamalla tarkasti itseään parempia kiipeilijöitä.
 |
| Oppia kannattaa ottaa parhaimmalta. Harvoin tulee nähtyä orankeja, mut vielä harvemmin kuvia orangeista koukkukäsiriipunnassa! |
Tää voi olla vähän kieroutunutta, mutta nää orankikuvat on ollut aika tehokkaita. Tiukemmassa tilanteessa mä usein väläyttelen mielessäni kuvaa orangista ja mietin niitä kahta oleellisinta asiaa: kädet suorana ja liikutaan swingaten. Kumma kyllä se tuntuu auttavan.
Voimaa pitää myös oppia käyttämään oikein, mun pitää oppia kiipeämään voimia säästellen ja sitten vaihtamaan kruksissa se kiipeilymoodi voimallisempaan. Ja hyvä tekniikkahan säästää voimia.
Tää ehkä kuulu tekniikka-osaston alle, mutta olen ihan viime viikkoina alkanut harjoittelemaan jo kauan pelkäämiäni (tupla) dynoja ja oonkin nyt todella innostunut niistä! Treenaan näitä siis toistaiseksi turvallisesti sisäbouldereilla ja yliksellä.
Putoamisen sietäminen
Putoamispelon voittaminen on varmaan suurimmalle osalle kiipeilijöistä tuttu jaakobinpaini. Mä inhoan ja pelkään putoamista ja olen tehnyt paljon asian eteen työtä. Olen myös pudonnut kerran niin ilkeästi (onneksi sisällä), että siitä alkoi kuukausia kestävä paini saada liidauspelko kontrolliin. Tuon vuoden takaisen putoamisen ajatteleminen puistattaa ja ahdistaa edelleenkin, kropan raastaminen seinää pitkin ja köyden polttamat ehkä voivat jo naurattaa vuoden päästä - no naurattaa ne vähän jo nytkin.
Putoamistreenejä olen myös tehnyt. Se vie pahimman jännityksen pois, mutta tietoinen pudottautuminen opettaa vain sietämään putoamista - sillä tietoinen pudottautuminen on hallittua putoamista. Sisällä siedän joten kuten putoamista, ulkona se ahdistaa aika lailla vielä. Siksi mä oonkin ulkona tyytyväisesti pysynyt liiditasoissa maks. 5+ tai 5c ja vaan ylistellyt kutosia, ei tarvi kovin usein uhrata ajatusta putoamiselle. Sen sijaan sisällä tulee kuutosiakin liidattua ja halua löytyis viedä ulkoliidaustaso samoille linjoille - ja tietysti parantaa tasoa tästä niin sisällä kuin ulkona.
Nyt mulla on to-do listalla 6b:n liidi, jonka muuvit olen harjoitellu yliksellä - koska kruksi on turvallisesti pultattu, niin tarkoitus on ottaa myös putoamisharjoituksia. Odottelenkin tässä jo innolla milloin Heikki lähtee mun kanssa Kauhalaan tikkiä varten.
Putoamisen pelkoon auttoi myös oman boulderreitin kiipeäminen. Suvun metsästysmajan läheisillä kallioilla olisi paljon boulderoitavaa - myös pari highballia - ja talvella bongasin sieltä itselleni selkeän ja helpon boulderin. Keväällä kävin putsaamassa sen ja lopulta lähetin. Hieman erehdyin arvioimaan talvisen lumipeitteen väärin ja reitti oli matalampi mitä kuvittelin (korkeutta noin 2,5-3m). Toisaalta se ei haitannut, koska mulla ei ollut pädiä - ja alustakin oli mukavan pehmeää sammalikkoa. Greidi oli noin 4, ei siis mitään vaikeaa, mutta fiilis oli mahtava lähetyksen jälkeen. Annoin reitille nimenkin: Pikku-marsun vapaapäivä. Oli muuten noin muutenkin mun ihka eka ulkoboulderi - pitäis kai hankkia se pädi.
Kommentit
Lähetä kommentti