Isoin osa kiipeilyn viehätystä on mulle aina ollut kokemuksellisuuden kautta heränneet filosofiset ja ontologiset kysymykset sekä ihmisenä kasvaminen. Iso osa tätä on nimenomaan liikkeen ja liikkumisen, mutta myös luontosuhteen kautta nousevat fyysiset sekä tunne-elämän kokemukset. Olen vuosikausia pitänyt kiipeilyä enemmänkin elämäntapana kuin harrastuksena. Mielestäni elämäntapa ei terminä kuitenkaan tavoita sitä monitahoisuutta mikä kiipeilyssä on. Elämäntapa keskittyy yksilön ympärille ja yksilön valintoihin, eikä se tuo näkyväksi sitä monitahoista suhteiden verkostoa, jossa kokemuksellisuus ja kokemukset syntyvät. Siksi mielestäni kiipeily on pikemminkin suhde.
Lainaan tässä pohdinnassani melko vapaasti Martin Buberin Minä-Se ja Minä-Sinä käsitystä minuudesta. Minä-Se suhteessa yksilö tulee tietoiseksi itsestään subjektina, kokijana, saajaosapuolena, ja Se, eli vuorovaikutuksen toinen osapuoli, on suhteessa objektina. Minä-Sinä suhteessa yksilö löytää yhteyden maailmaan, minuus ei määräydy tekijän ja teon kohteen kautta, vaan suhteen molemmat osapuolet kohtaavat toisensa persoonina. Yksilön minuus syntyy ja eksistoi Minä-Sinä suhteissa, ei persoonissa, vaan kohtaamisen välisfäärissä.
Kiipeilyn näkeminen suhteena nostaa esiin monitahoiset vuorovaikutussuhteet elollisen ja elottoman luonnon sekä muiden kiipeilijöiden kanssa, etenkin syvään luottamukseen perustuvan suhteen omaan kiipeilykumppaniin. Suhteiden keskiössä en ole minä (kuten Minä-Se -suhteissa) vaan kokemuksellisuus ja toiminta rakentavat suhdeverkoston ajallisesti ja paikallisesti yksilölliseen muotoonsa. Suhteiden keskiössä, rakentajana, on siis kokemus, jolle minä antaa yksilöllisen merkityksen olematta kuitenkaan saajana, ja jokainen kokemus on luonteeltaan ainutlaatuinen. Emme koskaan tule tavoittamaan tiettyä kokemusta uudelleen, sillä vaikka vakiona onkin minä, minuus kuitenkin muuttuu jokaisen kokemuksen seurauksena ja vastavuoroisuudelle avautuminen synnyttää syvällisen Minä-Sinä suhteen, joka on yksittäisen yksilön hallinnan ulkopuolella.
Luonnossa toimimisen ja fyysisen liikkeen, sekä ihmisten välisten vuorovaikutusten kautta näen uudenlaisia horisontteja, jotka eivät ilmenisi minulle ilman tätä suhdetta. Oma horisonttini kasvaa ja muuntuu, mutta se ei koskaan ole kopio muiden horisonteista, eikä sen pidäkään olla. Rikkautta on nähdä ja pyrkiä ymmärtämään muita horisontteja.
Se mikä kiipeilyssä on aina viehättänyt, on yhteyden löytäminen. Niin sanotussa arkielämässä koen jossain määrin olevani outolintu. En jaksa keskittyä jutusteluihin ja smalltalkiin, vaan rakastan syvällisiä keskusteluja ja ajatuksenvaihtoa. Minulle smalltalk on raskasta ja syvällinen ajattelu kepeää. Kepeää siinä mielessä, että se on minulle luontaista. Luonnossa liikkuessani ja etenkin kiipeillessäni, tunnen olevani rauhassa, yhtä aikaa sisäpuolinen sekä ulkopuolinen, omalla paikallani. Tai oikeastaan kysymys sisä- tai ulkopuolisuudesta menettää merkityksensä. Minuuteni löytää syvän vuorovaikutussuhteen kautta ajan ja paikan, jossa itseyteni syntyy, elää ja voi hyvin. Jos tulet kalliolla paiskaamaan mulle kättä, voit yhtä hyvin varautua myös syvällisiin juttutuokioihin.
Edit: jos kokemus-termin esiintyminen molemmissa sekä Minä-Se että Minä-Sinä kuvailuissa tuntuu ristiriitaiselta, selvennettäköön, että ensimmäisessä kysymys on kokemusten hakemisesta ja toisessa kokemusten luomisesta vuorovaikutuksessa. Se on siis toimintaan orientoitumisen tapa: minäkeskeisyys vs. avoimuus ja toisten osapuolien kunnioitus sellaisenaan.
Ja pari kuvaa pääsiäisen Albarracín reissusta, por favor!
 |
| Työstin muuveja PAR-B13-L1 6C reitille (tutummin keula). Tällä kertaa ei menny, mutta jälleen yksi hyvä syy mennä takaisin! |
 |
| En tierra de nadie 7A. Työstin alkuun heel-toe-jammin, käsijammin ja ekan muuvin jälkeen kneebarin! Siistiä! |
 |
| Greiditön sisäkulma Tierra Medialla. Työstettiin reittiä varmaan tunti ja highpoint oli yksi jalkaote tuosta ylöspäin! |
 |
| El Desencadenador 6C manttelipläjäys, reissun viimeinen päivä! |
Kommentit
Lähetä kommentti