Soljuen virrassa

Mä kellun virran mukana ja kun yritän kääntyä, lyö pärskeet keuhkot täyteen vettä. On vaan helpompi soljua mukana, vaikka se tekee mut päivä päivältä levottomammaks. Virta vie mua vaan kauemmas sieltä, missä mä haluaisin olla. Mut vastavirtaan räpiköiminen tuntuu juuri nyt liian raskaalta.

Musta tuntuu, etten ole vielä puolentoista vuoden jälkeenkään sopeutunut arkeen. En kunnolla. En ehkä koskaan ole sopeutunut. Olen kasvanut henkisesti, mut toisaalta mä koen edelleen olevani ihan se sama ihminen - en yhtään epäitsekkäämpi, viisaampi, valaistuneempi, vaikka haluaisinkin.

Ensimmäinen talvi oli helppo. Säkissä oli niin paljon eväitä. Nyt toinen talvi on ollut raaka. Väsyttävä, masentava, uuvuttava, valoton. Mun säkki on tyhjä. Mulla ei ole eväitä jäljellä. Mä en sano, etteikö olisi ollut hienojakin hetkiä - kyllä niitä oli. Mut mä odotan koko ajan jotain; olen levoton, onnetonkin. Nyt jo pelkään seuraavaa talvea. Mä en halua olla viikonloppusoturi. Mä en halua palaa pienellä liekillä.

Olen käynyt syövereissä ja surenut nuoruudessani kesken jäänyttä suruprosessia isäni kuolemasta. Olen miettinyt lapsuuteni kiusaajia - mä olin aika vahva ja mun muurit on edelleen vahvat. Haluaisin ottaa kaiken avosylin vastaan, mutta mun muurit. Ne on korkeat. Hetkittäin mun suojaukseni laskee ja mä koen tyyneyttä, yhteyttä, harmoniaa.

"Because it's there." Ehkä siinä on syytä riittämiin.

Kumpi on todellisuuden pakenemista: myötävirtaan kelluminen vai vastavirtaan pyristely? Mä yritän löytää sisältäni sitä vaimeinta ääntä, sitä ääntä, jota on vaikea kuulla - totuus, minuus, rohkeus. Mä en kuule sitä. Mitä mä haluan elämältä? Miten voi tehdä päätöksiä, jos ei itsekään tiedä? Voisinko painaa jonkun universaalin kaukosäätimen pausea? Aikalisä. Kelluisin hetken ajattomuudessa. Se on ainakin varmaa, että tässä maailmassa mitään merkityksellistä, ikimuistoista tai eeppistä ei ole tapahtunut virran mukana kulkemalla.

Mä olen henkisesti alkanut valmistaa itseäni käännökseen. On enää ajan kysymys, koska se tapahtuu. Se mikä mua elämässä pelottaa eniten, se myös kiehtoo eniten - koska se kertoo, että sen pelon takana on kasvua. Siellä ei ole paratiisia, ruoho ei ole vihreämpää, mutta se on se polku, jota mun kuuluu kulkea. Mä haluan täyttää mun säkkini makeilla hedelmillä, leudolla tuulella, ilolla ja hymyllä, kokemuksilla, koettelemuksilla, haasteilla ja henkisellä kasvulla. Ja mä haluan palata silmät kirkkaina ja mieli avoinna.