Kehityskaari
Kesän jälkeen elo-syyskuun sadekeleillä oli kiva huomata, että sisähallilla sekä ne entiset köysiprojektit että boulderit oli nyt sellasta mukavaa kruisailua ja ne uudet projektit on taas paria greidiä tiukempia. Kehitystä tapahtuu, kun antaa itselleen mahdollisuuden kehittyä. Menee, tekee ja kokeilee, opettelee, kun ei osaa.
Niinpä mietin, kuten varmasti jokainen kiipeilijä miettii silloin tällöin, omaa kehityskaartaan. Kehitynkö hitaasti tai nopeasti, optimaalisesti, saati lainkaan? Se on oikeastaan kysymys mihin on vaikea saada vastausta. Toisiinkaan ei voi oikein verrata, jokaisella kun on ollut lähtötasonsa, omanlaiset haasteensa ja tietysti paljonko kukin omaan kehitykseensä panostaa.
Tikkilista onkin mielenkiintoinen retrospektiivi. Selailin taannoin tikkilistaani, mitä ja missä on tullut kiivettyä, millä tahdilla ja missä vaiheissa kehitystä on tapahtunut. Kiipesin ensimmäisen ulkoboulderini, greidiltään 6A, syksyllä 2012. Ihka ensimmäinen topattu ulkoboulderi kaksi vuotta sitten! Joskus on vaikea itsekin ymmärtää kuinka kömpelö olin vielä tuolloin ja entä sitä ennen, kun reipas vuoden ajan rävelsin lähinnä yläköydellä ja boulderointia olin kokeillut muutaman kerran vain todetakseni, että vihaan sitä. Totta kai vihasin, koska oli ihan susisurkea ja se oli lisäksi älyttömän pelottavaa. Bouldereiden toppaaminen on mulle edelleen monesti se vaikein juttu, mut pää, tekniikka ja taktiikka kehittyi tässäkin harpaten, kun keväällä boulderoin yksin Albarracinissa.
Kun ekaa kertaa kokeilin kiipeilyä, tajusin olevani surkea. Minä, liikunnallisesti lahjakas, en pystynyt, en osannut ja olin huono. Toki mulla oli taustalla juttuja, joiden vuoksi lähtökuntoni ei ollut tuossa elämänvaiheessa se optimaalisin ja kärsin vaikeasta ja halvaannuttavasta korkean paikan kammosta, josta olen kirjoittanut useamman kerrankin. Mua ärsytti, että mulla oli heikko pääkoppa. Mut ehkä juuri näistä syistä sisuunnuin. Mä halusin jotenkin ymmärtää tätä koko touhua ja mä halusin myös päästä ylös. Jos muut pääsee, miksen mäkin? En mä varmaan vieläkään ymmärrä tätä lajia, mut nykyään pääsen joskus ylöskin ja ennen kaikkea kiipeily vaan tuntuu niin siistiltä.
Olen joutunut tekemään ihan pirusti duunia päästäkseni edes sille tasolle, millä mä nyt kiipeän. Nyt koen jo olevani keskitason kiipeejä. Eli en ole ihan avuton, mutta en mä nyt mitenkään erityisemmin taidoillani loistakaan - jotain on siis tullut tehtyä ja ehkä jopa oikeinkin. Mitään en kuitenkaan ole saanut ilmaiseksi. Mut sen duunin olen tehnyt intohimosta, koska kiipeily innostaa, motivoi ja tuntuu hienolta. Vaikeinta on ollut jotenkin käsittää, että mä pystyn tekemään jotain, minkä luulin itselleni mahdottomaksi. Alkuun ajattelin, et jos mä joku päivä pystyn liidaamaan puhtaasti vitosta, mä olen päässyt juuri niin pitkälle, kuin ikinä voisin päästä. Mut joka kerta, kun teen jotain mitä en uskonut mahdolliseksi, vahvistuu mun usko kykyihini ja ymmärrän, että mä itse luon rajani. Enää en halua sanoa 'en osaa' tai 'en pysty' vaan sanon 'pitääpä opetella!'.
Vuosi sitten boulderoin ensimmäistä kertaa urakalla Zillertalissa useita kutosia ja onnistuin pistämään Schlitzwitzin (6C) pakettiin sessiossa, joka olikin hyvä päätös meidän puolen vuoden pakureissulle. Lähdettiin suoraan projektilta ajamaan kohti Suomea - fiilis oli überhyvä, mut haikea. Älkää muuten kysykö mitä mieltä olen 27räksissä olevasta betavideosta, ja kerron sen nyt kysymättäkin, sillä se saa mun veren kiehumaan, kun kiivetään eliminaattia käyttäen (versio Schlitz ohne Witz) ja selkeästi däbäten.
Tämän syksyn boulderprojektikin tuli kiivettyä alta pois jo kauan ennen kitkoja. Tänä vuonna kehitystä on tavallaan tullut hitaasti, vaikka olen boulderoinut nyt enemmän kuin ensimmäisinä kolmena vuotena yhteensä. Siis tavallaan - riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Greidi ei ole noussut huimasti, mutta koen olevani monipuolisempi, tekniikka on parantunut, olen vahvempi ja siten taitavampi. Koska se projekti tuli lähetettyä, ehdin hinkata jo kolme sessiota uutta projektia! Se oli tuskastuttavan lähellä, mutta se ensimmäinen muuvi ei vain mennyt. Vaatisi ehkä hieman enemmän kropanhallintaa. Kiusallisen ja ärsyttävän hilkulla. Annoin lopulta projektin olla ja keskitän nyt energiaani toisaalle. Jollekin kolme sessiota syksyssä voi olla vähän, mutta mulle se oli aika lailla tarpeeksi. Luovutin tämän projektin osalta nyt, koska tiedän, että keväällä olen taas vahvempi ja taitavampi. Eikä se projekti sieltä mihinkään katoa.
Niinpä mietin, kuten varmasti jokainen kiipeilijä miettii silloin tällöin, omaa kehityskaartaan. Kehitynkö hitaasti tai nopeasti, optimaalisesti, saati lainkaan? Se on oikeastaan kysymys mihin on vaikea saada vastausta. Toisiinkaan ei voi oikein verrata, jokaisella kun on ollut lähtötasonsa, omanlaiset haasteensa ja tietysti paljonko kukin omaan kehitykseensä panostaa.
Tikkilista onkin mielenkiintoinen retrospektiivi. Selailin taannoin tikkilistaani, mitä ja missä on tullut kiivettyä, millä tahdilla ja missä vaiheissa kehitystä on tapahtunut. Kiipesin ensimmäisen ulkoboulderini, greidiltään 6A, syksyllä 2012. Ihka ensimmäinen topattu ulkoboulderi kaksi vuotta sitten! Joskus on vaikea itsekin ymmärtää kuinka kömpelö olin vielä tuolloin ja entä sitä ennen, kun reipas vuoden ajan rävelsin lähinnä yläköydellä ja boulderointia olin kokeillut muutaman kerran vain todetakseni, että vihaan sitä. Totta kai vihasin, koska oli ihan susisurkea ja se oli lisäksi älyttömän pelottavaa. Bouldereiden toppaaminen on mulle edelleen monesti se vaikein juttu, mut pää, tekniikka ja taktiikka kehittyi tässäkin harpaten, kun keväällä boulderoin yksin Albarracinissa.
Kun ekaa kertaa kokeilin kiipeilyä, tajusin olevani surkea. Minä, liikunnallisesti lahjakas, en pystynyt, en osannut ja olin huono. Toki mulla oli taustalla juttuja, joiden vuoksi lähtökuntoni ei ollut tuossa elämänvaiheessa se optimaalisin ja kärsin vaikeasta ja halvaannuttavasta korkean paikan kammosta, josta olen kirjoittanut useamman kerrankin. Mua ärsytti, että mulla oli heikko pääkoppa. Mut ehkä juuri näistä syistä sisuunnuin. Mä halusin jotenkin ymmärtää tätä koko touhua ja mä halusin myös päästä ylös. Jos muut pääsee, miksen mäkin? En mä varmaan vieläkään ymmärrä tätä lajia, mut nykyään pääsen joskus ylöskin ja ennen kaikkea kiipeily vaan tuntuu niin siistiltä.
Olen joutunut tekemään ihan pirusti duunia päästäkseni edes sille tasolle, millä mä nyt kiipeän. Nyt koen jo olevani keskitason kiipeejä. Eli en ole ihan avuton, mutta en mä nyt mitenkään erityisemmin taidoillani loistakaan - jotain on siis tullut tehtyä ja ehkä jopa oikeinkin. Mitään en kuitenkaan ole saanut ilmaiseksi. Mut sen duunin olen tehnyt intohimosta, koska kiipeily innostaa, motivoi ja tuntuu hienolta. Vaikeinta on ollut jotenkin käsittää, että mä pystyn tekemään jotain, minkä luulin itselleni mahdottomaksi. Alkuun ajattelin, et jos mä joku päivä pystyn liidaamaan puhtaasti vitosta, mä olen päässyt juuri niin pitkälle, kuin ikinä voisin päästä. Mut joka kerta, kun teen jotain mitä en uskonut mahdolliseksi, vahvistuu mun usko kykyihini ja ymmärrän, että mä itse luon rajani. Enää en halua sanoa 'en osaa' tai 'en pysty' vaan sanon 'pitääpä opetella!'.
Vuosi sitten boulderoin ensimmäistä kertaa urakalla Zillertalissa useita kutosia ja onnistuin pistämään Schlitzwitzin (6C) pakettiin sessiossa, joka olikin hyvä päätös meidän puolen vuoden pakureissulle. Lähdettiin suoraan projektilta ajamaan kohti Suomea - fiilis oli überhyvä, mut haikea. Älkää muuten kysykö mitä mieltä olen 27räksissä olevasta betavideosta, ja kerron sen nyt kysymättäkin, sillä se saa mun veren kiehumaan, kun kiivetään eliminaattia käyttäen (versio Schlitz ohne Witz) ja selkeästi däbäten.
Tämän syksyn boulderprojektikin tuli kiivettyä alta pois jo kauan ennen kitkoja. Tänä vuonna kehitystä on tavallaan tullut hitaasti, vaikka olen boulderoinut nyt enemmän kuin ensimmäisinä kolmena vuotena yhteensä. Siis tavallaan - riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Greidi ei ole noussut huimasti, mutta koen olevani monipuolisempi, tekniikka on parantunut, olen vahvempi ja siten taitavampi. Koska se projekti tuli lähetettyä, ehdin hinkata jo kolme sessiota uutta projektia! Se oli tuskastuttavan lähellä, mutta se ensimmäinen muuvi ei vain mennyt. Vaatisi ehkä hieman enemmän kropanhallintaa. Kiusallisen ja ärsyttävän hilkulla. Annoin lopulta projektin olla ja keskitän nyt energiaani toisaalle. Jollekin kolme sessiota syksyssä voi olla vähän, mutta mulle se oli aika lailla tarpeeksi. Luovutin tämän projektin osalta nyt, koska tiedän, että keväällä olen taas vahvempi ja taitavampi. Eikä se projekti sieltä mihinkään katoa.
 |
| Koivusaaren projektilla, reitti Unknown #1. Lyhyempänä joudun tekemään pari ylimääräistä muuvia ja ne muuvit on tosi siistejä! Alun pitkä deadpoint-veto menee nippa nappa perille, mutta en oo saanut sitä pitämään. Ekan muuvin jälkeen, kunhan saan sen stikkaamaan, otan jaloilla pihtiotteen ja teen vasurilla ristivedon krimpille ja vien oikean kahvaan. Tämä on siis vaihtoehtobetani sille, että jatketaan oikea käsi kahvalle. Lopun herkkä mantteli vasemmalla kädellä (kuvassa) on hienoa tasapainoilua, jolloin nostan oikean jalan ylös kahvalle. Pidempi mantteloisi oikealla kädellä nostaen oikean jalan, mutta tää vasurilla manttelointi tuntuu tosi mageelta, kun koko kropan paino lepää tolla vasurilla ja oikealla kädellä pidän tasapainoa kynnenkärjen kokoisesta pikkukiteestä. Projektin ajatteleminenkin saa sormenpäät syyhyymään - jospa käväsenkin vielä kerran testaamassa! Mut se ei oo menny, ennen ku se on menny! |
Kommentit
Lähetä kommentti