Tukos

Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin iskee tukos. Jutut väljähtyy, kiivettiin siellä, boulderoitiin täällä, ihan sitä samaa, jota ihan jokainen muukin kiipeilijä tekee. Ei mitään uutta länsirintamalla. Mä elän nyt kivillä ihan omaa sisäistä elämää, sellaista jota ei jotenkin halua jakaa ja josta haluaa nauttia vaan oman pään sisällä. Asioita, jotka haluaa elää vaan itselleen. Ja tietty jakaa niitä kiipeilyparin kanssa. Mut ei jaksa jauhaa sitä sun tätä, tällä hetkellä olen ja menen virran mukana, elän omaa tarinaani.

Vaikka luovalla puolella vallitsee tukos, niin kiipeily on ottanut taas harppauksia eteenpäin. Ne samat vanhat greidit tipahtelee helpommin, kevyemmin, kivuttomammin, tarvii vähemmän yrkkää. Ja ne ennen vähän vaikeammat ei oo enää jatkuvaa köydessä roikkumista. Ja nyt ne vaikeammat projektit on greidejä, joita joskus ajattelin, etten ikinä kiipeä. Enkä tiedä vieläkään kiipeänkö koskaan, koska olen malttamaton, projektointiin ei riitä pitkäjännitteisyyttä, haluan saitata tai laittaa homman pakettiin vähintään parilla yrkällä. Olen yrittänyt toukokuun ajan rakentaa jonkinlaista kestävyyskuntoa kesää ajatellen. Homma on ollut enemmän tai vähemmän luovaa, mutta olen koittanut siinä sivussa pitää mielessä sen, että haluan olla edes jonkinlaisessa köysikunnossa kesän ekalla reissulla. Ensimmäisen parin viikon järjettömien hapotusten jälkeen hanat aukesivat. Tuntuu hyvältä. Toivon homman kantavan hedelmää ja senhän näkee sitten miten reissussa menee.

Tänään aamuysiltä lämpötila oli vielä jotenkin siedettävä. En odottanut mitään lähetysjuhlaa, kunhan pääsisi vähän läpsyttelemään kiveä. Tuntui kivalta kuitenkin päästä edes jotain ylös näillä säillä. Kiipesin E75:lta Swingin parilla yrkällä.  Käsien livetessä krimpeiltä heitin pariin otteeseen komeat voltit mäkeen. Oli muuten eka visiitti näille legendaarisille kiville.

Viikonlopun kiipeilysäät oli aika tukalat. Säistä viis, päätettiin lähteä Lammille. Olen jotenkin halunnut säästellä Lammille menoa, odottaa kunnes tuntuu, että aika on tullut. Juuri todettuani pitkäjänteisyyden puutteen projektoinnin suhteen tulinkin toisiin aatoksiin. Ehkä mun tyyli projektoida on kuitenkin omanlainen. Muun muassa Koivusaareen Platoonia kävin katselemassa kolmen vuoden aikana useammankin kerran. Tokana vuonna kokeilin alkumuuvia ja selvitin sen. Kävin kivellä ihan vaan tutkimassa otteita kiipeämättä reittiä, välttämättä kiipeämättä yhtään mitään. Katsoin betavideoita ja muiden kiipeilyä ja mietin miltä tuntuu, kun laitan jalan tuohon, miltä tuntuu, kun siirrän painopisteen oikealle. Visualisoin reittiä rauhassa, makustelin. Ja kolmantena keväänä tuntui, että nyt mä olen valmis kiipeämään sen. Annoin yhteensä seitsemän yrkkää ja kahdennaksella kiipesin. Ja jos lasketaan tokan vuoden alkumuuvin testailut, niin yrkkiä tuli ehkä hieman reilu kymmenen. Oikeastaan voisi sanoa, että se oli kolmen vuoden projekti. Yhtä lailla mulla on reittejä, joita olen katsellut, tutkinut ja miettinyt. Ja odotan, että tulee se aika, se hetki, se tunne, että olen valmis kiipeämään. Ja nämä tietyt reitit, jotka otan tällaisiksi projekteiksi, valikoituu jotenkin ihan sattumalta, fiiliksen, linjan ilmeen tai vaikka nimen mukaan.

Takaisin Lammille. Olen kai siis halunnut odottaa, että olen valmis kiipeämään reittejä ilman, että saan hirveitä itkupotkuraivareita köydessä roikkuen. Kiipesin Käpylehmän ja Otepään, Clip-upissa tulin köyteen aina samassa kohtaa, ehkä betaa pitää hioa, ja Listahitti oli mulle todella napakka, roikuin sen kertaalleen yliksellä, voisin kai syyttää paskaa kitkaa. Pariin otteeseen tuli ihan kiipeilyllinenkin olo. Ettei aina oo se, joka paskat housussa möngertää niitä kallion helpoimpia sammalrännejä. Sitä ehkä kuvittelee, että nyt se alkaa näyttää jopa kiipeilyltä, vähän tähän tyyliin:




Mut oikeesti se näyttää vaan tältä: