Kitkaa ja listoja marmorilla

Kiiltävää, liukasta, kallista - ainoa käsitys mikä mulla on marmorista liittyy lähinnä marmorilattioiden ja villasukkien huonoon yhdistelmään. Mulla ei ole ollut minkäänlaista käsitystä mitä oikea, raaka marmori on. Kun Valtellinan sporttitoposta sitten äkkäsin Calarin, jossa pääsee kiipeilemään vertillä listoilla ja kitkalla marmorilla ja vieläpä annettu neljä tähteä neljästä, niin mähän halusin ottaa asiasta selvää. Tunnin lähestyminen sporttikaltsille on vielä ihan sietokyvyn rajoissakin.

Saavuimme illalla Fantellen parkkikselle Monte Forcellinon kupeeseen. Katselin reittikyltistöä mietteliäänä.  Kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia baite Cavallaroon (2168m), joka on kaltsin kupeessa. 50 metriä ensin alas, sitten 600 metriä ylös. Aloin tosissani kyseenalaistamaan päätöstä lähteä koko kaltsille. Mistä se helkutin tunnin lähestyminen oli repäisty siihen topoon? Onko tässä yhtään mitään järkeä? Kiikarit silmillä tutkailimme vuoren rinnettä ja mietimme tulevaa. Helteisten ilmojen vuoksi päätimme laittaa poikkeuksellisesti herätyskello soimaan aamukuudelta ja arvioimme lähdön tapahtuvan seiskan nurkilla. Pakkasimme rinkat valmiiksi, mietimme tarkkaan kaiken mukaan otettavan: valjaat, pikkurinkat, kahdeksan jatkoa (viidellä tai kuudella olis pärjänny mainiosti), kaksi lehmänhäntää ruuvisulkkareilla, yksi erillinen ruuvisulkkari, yksi mankkapussi, kiipeilykengät ja tuhtia evästä.

Aamukuudelta nouseminen ei tuntunutkaan niin pahalta mitä pelkäsin. Kokosin aamupalapöydän esiin ja tuhtien eväiden kimppuun. Pekoni-feta-munakasta, maissimuroja täysmaidolla, maustamatonta rasvaista jogurttia, banaania ja mutteripannusta kahvi kermalla. Auton ovet naksahtivat lukkoon tasan kello 7.02. Ehkä kännykän kello vähän edistää, mut pysyttiin aika hyvin aikataulussa.

Patikka vuorenrinnettä ylös oli jyrkkyyden vuoksi osin rankkaakin, mutta baite Cavallaroon asti tie oli kuitenkin hyvää; nelivedolla ajettavaa. Olimme tyytyväisiä aikaisesta startista, sillä ilma oli mukavan viileää ja aurinkoa saimme osaksemme länsiseinällä vasta baite Cavallaron aukean reunalla, puurajassa. Olimme myös tyytyväisiä siitä, että baite Cavallaroon meni vain 1 tunti ja 40 minuuttia: ei tässä nyt ihan rapakuntoon ole päästy.

Baite Cavallarosta onkin enää pari minuuttia itse kaltsille, jossa ensi töiksi katsastimme kallion, jonka jälkeen vasta maltoimme istahtaa ja syödä eväitä. Kiipesimme, kunnes aurinko alkoi paistaa kaltsin pohjalle. No millaista se marmori sitten on? Olin todella yllättynyt kallion kitkaisuudesta, mutta kallion alaosa oli pääosin varsin rikkonaista, irtonaista ja hauraan oloista. Yläosassa, jossa kivi oli kiinteämpää, löytyi todella hienoja ja mielenkiintoisia muotoja ja otteita. Mutta neljä tähteä neljästä? Reissu oli ehkä hieno seikkailuna, mut kiipeily oli lähinnä keskinkertaista - ainakin sillä meidän alakutosen greiditasolla.

La Cioga 6a kruksi.

Calar 6a softi listahärdelli.

Larasc 6a ja rikkonainen marmori.

Baite Cavallaro.